Nala ei ole "spooky" hevonen, mutta se on hirveän utelias. Pari päivää sitten tällainen kiinnostava asia oli auto ja peräkärry, jotka tuotiin maneesin päätyyn ulkopuolelle. Siinä tuota kummallista yhdistelmää sitten ihmeteltiin maneesin päätyikkunoiden läpi kierroksesta toiseen. Nala reagoi nostamalla kaulansa, pitämällä korvansa tiukasti sojottamassa kiinnostavaa kohdetta kohti ja muuttumalla samaan aikaan suustaan ja kyljistään aivan puiseksi. Kun sitten jouduin käyttämään vahvempia apuja, jotta saisin sen huomion, se tietysti herkkänä hevosena veti herneen nokkaan ja heilautti päätään korkealle ilmaan, kuten se oli aiemmassa kodissaan oppinut tekemään. Miten voisi selittää hevoselle, että vahvoja apuja ei tarvittaisi, jos se ei kuuroutuisi täysin? Tapani mukaan koetin pitää tuntuman tasaisena ja kevyenä, mutta siinä hevosen tuijotteluun turhautuessani päätin kokeilla ratsastaa vähän toisella tavalla kuin ennen.
Mietin, voisinko ratsastaa niin, että jos joudun käyttämään esimerkiksi lujempaa pohjeapua ja hevonen siitä hermostuneena protestoi, niin se ei pystyisikään repäisemään päätään ylös. Kokeilin ratsastaa vähän tavallista lyhyemmin ohjin napakalla tuntumalla ja valmistautua siihen, että jos pää meinaa heilahtaa ylös, pidän sisäkäden lujasti paikoillaan satulaa vasten enkä anna käteni yhtään lähteä heilautukseen mukaan. En aiemminkaan ole sinänsä antanut ohjaa, mutta käteni on ollut sen verran kevyt, että se on heilahtanut hevosen pään liikkeen mukana. Jos pää heilahti, pidin käden vaikka hauisvoimin paikoillaan ja käskin samalla sisäpohkeella takaosaa astumaan ulospäin ympyrän uralla ravissa. Näin Nalalle tuli tekemistä, se joutui liikkumaan kohti ulko-ohjaa eikä päässyt karkaamaan haluamastani muodosta. Kun pää pysyi aloillaan, tuntumakin oli kevyt ja vakaa. Nala hoksasi aika nopeasti, että se ei enää pystynytkään luistamaan töistä, joten se alkoi keskittyä töihinsä huomattavasti paremmin. Alkutunnista puolet maneesista oli sellaista aluetta, jossa Nala ei lainkaan keskittynyt ja hermostui ja heitti päätään, kun sitä joutui käskemään. Nyt pystyin ratsastamaan missä kohdassa tahansa vakaalla ja kevyellä tuntumalla ilman, että muoto karkasi.
Jouduin aluksi tietysti pitämään ohjalla lujasti vastaan, mutta varsin pian sellaista ei enää tarvittu, koska hevonen alkoi keskittyä. Kyse ei ole siis siitä, että pään noustessa ratsastaja sahaisi hevosta suusta, vaan käsi vain pidetään normaalilla paikallaan niin lujasti, että se ei lähde hevosen pään heilumisen mukaan. Aluksi ei näyttänyt nätiltä eikä tuntunut kivalta, mutta voisi todeta, että joskus keveyteen päästäkseen on aloitettava vahvemmin. Nyt se toimi, vaikka kyse onkin herkästä hevosesta.
Eilen kävin yksin maastolenkillä ja sen jälkeen otin vähän ravia kentällä. Nala toimi siinä nopeasti hyvin, joten ei kun vain kiitokset ja talliin. Tänään ratsastin ravissa kiemurauraa ja jossain vaiheessa kiemuraa aina laukkaympyrän, jossa ratsastin vuorotellen keskilaukkaa ja kootumpaa. Takajalat tulivat hyvin mukaan, laukka tuntui pyöreältä ja helposti säädeltävältä ja ravi oli parempaa kuin koskaan – harmi, ettei ollut kameraa paikalla! Huomenna ohjelmassa on taas luultavasti maastoilua.
Tuon olen itsekin havainnut toimivaksi keinoksi päänviskojilla, jos sellaisilla joskus sattuu ratsastamaan. Eli käsi satulaan ja hevonen voi itse repiä itseään suusta, silloin se palaute on juuri oikea aikainen ja hyvin nopeasti ne lopettaa. Jos taas ratsasta ryhtyy kiskomaan takaisin, niin on se aina myöhässä eikä hevonen taatusti lopeta.
VastaaPoistaNäinpä. Eikä itse auta ryhtyä ratsastamaan kovakätisesti, vaan jos hevonen rauhoittuu ja lakkaa repimästä, on ratsastajan kädenkin oltava tasainen ja pehmeä. Monta kertaa on näköjään ratsastettava, että saa näitä uusia oivalluksia... :) Ja kun riippuu vielä hevosesta ja päivästä, mikä konsti toimii ja mikä ei, niin on tässä ihmettelemistä!
Poista