Minttu palasi töihin

Minttu on palannut tällä viikolla hiljalleen töihin Abran täyttäessä 7 viikkoa. Alun perin ajattelin pitää sitä vielä ainakin heinäkuun kokonaan lomalla, mutta tutustuin aiheeseen tarkemmin ja kävi ilmi, ettei ole mitään syytä. Kun varsominen on sujunut normaalisti eikä jälkikomplikaatioita ole tullut, suositeltu varsaloman pituus on 6 - 8 viikkoa ja kaikki siihen päälle riippuu omistajan halusta viettää pidempi ratsastusvapaa. Vuosia pois ratsastuskäytöstä olleille tammoille suositellaan hieman pidempää aikaa, mutta hyväkuntoiset tammat, joilla on ratsastettu tiineyden loppupuolelle saakka, tyypillisesti ovat täydessä terässä hyvinkin nopeasti.

Minttu itse on laukannut, pukitellut ja esittänyt lisättyä ravia laitumella heti synnytyksestä lähtien ja on edelleen vahvassa kunnossa lomastaan huolimatta, koska se työskenteli toukokuulle saakka ja sillä on kilpahevosen peruskunto. Eipä sille siis ollut juttu eikä mikään mennä vähän kevyttä ravia ja muutama laukkaympyrä tällä viikolla. Ensimmäisellä kerralla se oli henkisesti aivan kesäterässä, mutta toisella kerralla jo enemmän menossa. Olin selässä molemmilla kerroilla parikymmentä minuuttia eli hyvän verryttelyn verran, ja ajattelin ratsastaa alkuun näitä lyhyitä noin puolen tunnin jumppia kolmisen kertaa viikossa. Kaikissa askellajeissa keskityin lähinnä siihen, että Minttu reagoi pohkeesta eteen, taipuu ja liikkuu pitkähkössä aika matalassa verryttelymuodossa suoraan ja laajoilla kaarilla.

Abra on tässä iässä luonnollisesti vielä kentällä mukana vapaana sillä aikaa, kun ratsastan. Siitä tuntuu olevan hauskaa välillä juosta vierellä ja välillä tutkia kentän reunoja. Samalla se oppii ihan huomaamatta esimerkiksi sellaisen asian, että kentällä toinen hevonen voi laukata sitä kohti eikä sitä tarvitse säikkyä. Tätähän osa nuorista ja vanhemmistakin hevosista pelkää, koska ne eivät ole sellaiseen tottuneet. Kun ikää tulee lisää, se voi alkaa harjoitella vaikkapa kentän vieressä olevalle laitumelle ja sitten talliin jäämistä Marcellan kanssa sillä aikaa, kun Mintulla ratsastetaan.

Näissä tiineen tai varsallisen tamman liikutuksissa tuntuu olevan eri koulukuntia. Kaikki tuntemani eläinlääkärit ovat olleet sitä mieltä, että ei kannata seisottaa tarhassa/laitumella tarpeettoman kauan, jos tamma liikkuu mielellään ja on terve, koska kunnon heikkenemisestä ja lihaskunnon huononemisesta ei ole mitään hyötyä. Sitten on se harrastajakunta, jonka mielestä tamma on jätettävä ilman liikuntaa siementämisen ja varsan 10-kuukautispäivän väliseksi ajaksi (en liioittele, näitä oikeasti on) eli lähes kahdeksi vuodeksi, koska "tamman työ on olla kantavana tai hoitaa varsaa, ja eihän tammalla voi olla kahta työtä". Itse luotan tässäkin asiassa tutkittuun tietoon, eläinlääkinnälliseen tietoon ja omiin silmiini ja arviointiini siitä, millainen hevonen minulla on ja miten se vaikuttaa suhtautuvan liikkumiseen.

Tein laitumeen pienen laajennusosan tällä viikolla. Hevoset pääsivät sinne syömään sekalaista, 
pitkäksi kasvanutta pusikkoa. 

Satulahuoneen kesäsiivous

Kesällä tulee tehtyä isompia urakoita, kun kerrankin on aikaa eikä tarvitse olla toppavaatteissa. Viikonlopun aikana siivosin satulahuoneen kunnolla ja tein sinne pieniä muutoksia.

Viime viikolla kävin läpi kaapin toisen puolen, siivosin sen ja laitoin tavaraa kirppikselle ja roskiin. Tänä viikonloppuna tyhjensin toisen puolen, jotta pääsin pyyhkimään kertyneen pölyn ja käymään läpi, onko sielläkin jotain tarpeettomaksi jäänyttä. Vanhentuneita lääkkeitä esimerkiksi löytyi. 

Tässä Ikean kaapissa on taustalevynä vain ohut levy. Jo alusta saakka se on mennyt kuprulle, koska jos siihen tulee painetta, se taipuu. Kaapin tyhjennys mahdollisti, että sain kaappia siirrettyä sen verran, että ruuvasin sinne kaksi tukirimaa taakse. Nyt kaapin tausta pysyy tukevammin muodossaan.

Hankin vähän aikaa sitten satulahuoneeseen vielä yhden varustearkun, maalasin ja kuvioin sen. Nyt arkkuja on riittävästi: yksi sadeloimille, yksi kuivatus- ja hyönteisloimille ja yksi toppaloimille. Hevosillani ei edes ole mitenkään paljon loimia, mutta varsinkin toppaloimet vievät laskostettuinakin niin paljon tilaa, että kahden hevosen kaikille loimille tilaa tarvitaan.

Isoa Ikean kaappia siirsin hieman oikealle, jotta sain varustearkkuja mahtumaan kaksi vierekkäin. Suitsitelineen luo huoneen toiseen päätyyn jäi edelleen tila ruskealle vanhalle lipastolle, jossa säilytän käyttökelpoisia käytettyjä hevosenkenkiä varakenkinä. Sen päällä putsaan varusteita.

Lisäksi laitoimme mieheni kanssa vihdoin paikoilleen jo kauan nurkassa odottaneen verhotangon, koska pitäähän varustehuoneessa olla valkea pitsikappa. :) Lopuksi vielä lakaisin, tamppasin maton ja pyyhin oveen, pesualtaan viereiseen seinään ym. kertyneet liat, jolloin koko yleisilme siistiytyi.

Kamat ja kertyneet hiekat ulos kaapista ja siivous alkakoon.

Repsottava taustalevy

Rimat kaapin taakse

Alun perin ruskea arkku sai uuden värin ja kuvioinnin

Kaappia siirtämällä sain kaksi arkkua vierekkäin

Satuloiden pääty pysyi ennallaan

Vähän kiillotusta kaappien ovillekin

Lipasto, jossa säilytän hevosenkengät ja jonka päällä
pesen pieniä varusteita

Verhotanko ja verho paikoillaan

Oikealla puolella kaappia ovat suojat ja huovat. Oikeassa
pinossa pidän puhtaat huovat ja vasemmassa pesuun
menevät.

Vasemmalla puolella ovat omat ratsastuskamani, lääke-
ja hoitotarvikkeet, harjat ja varusteiden puhdistus-
tarvikkeet, kengitysvälineet, muutama estehuopa ja
myyntiin meneviä huopia.

Nurkassa on pesuallas ja lämminvesivaraaja. Lämpö-
patteria ja kosteudenpoistajaa tarvitsen silloin tällöin 
syksyllä ja talvella.

Valmista!

Onko höntsäily korvannut kehittymishalun?

Sain postausidean lueskellessani hevosaiheisia keskusteluja, ja oikeastaan aihe on pyörinyt mielessä pidempäänkin.

Olen ratsastanut säännöllisesti 28 vuotta. Lapsuudessani ja nuoruudessani oli tavallista, että kerran viikossa ratsastuskoulun tunneilla käyvätkin pyrkivät tosissaan kehittymään. Yritimme hikisinä ja naama punaisina istua paremmin, tehdä siistimmän laukannoston ja saada laiskanpulskean ponin taipumaan ja peräänantoon. Kokoonnuimme katsomaan kouluratsastuksen olympiakisojen tallennetta opettajan luo ja analysoimme. 

Nykyään vuokrahevosilmoituksia selaillessa tuntuu olevan harvinaista löytää ilmoituksia, joissa varsinkaan aikuinen ilmoittaisi haluavansa kehittyä ja etsivänsä vuokrahevosta valmentautumiseen ja tosissaan ratsastamiseen. Tilalle ovat tulleet sellaiset sanat kuin "etsitään höntsäilyyn", "ei nuttura kireällä", "hevosen ehdoilla", "rennosti ja ilman paineita" ja "ei mun oikeastaan tartte edes ratsastaa, voin maastakäsitellä". Jokainen saa toki harrastaa itselleen mieluisalla tavalla, mutta mielestäni tässä on kyllä tapahtunut selvä muutos varsinkin viimeisen noin 5 - 10 vuoden aikana.

Niin, mitä se nuttura kireällä sitten on? Se kaiketi viittaa siihen, että kouluratsastajilla kisatilanteessa on toden totta kireä nuttura. Onko nuttura kireällä ratsastaminen siis sen tyyppistä ratsastamista, jota esimerkiksi kouluradalla, kisaverkassa tai ehkä kotivalmennuksessa nähtäisiin? Minä ainakin pyrin aina siihen, että hevosen tulee vastata ripeästi pohkeesta eteen, pysähtyä kevyestä istuntapidätteestä eikä raahautua kuurona eteenpäin viittä askelta pysähdyspyynnön jälkeen, ja autan raipallakin kevyesti napsuttelemalla, jos jalkoja tarvitsisi nyt saada ristiin ja pohjeapu ei tunnu riittävän. Mietin aina, mitä tehtävää teen, miksi sitä teen ja mikä tavoitteeni siinä on. Ei ole väliä, onko kisatilanne, valmennus vai itsekseen ratsastaminen. Edelleen naamani on yleensä hikinen ja punainen ratsastuksen jälkeen, kuten 15 tai 25 vuotta nuorempanakin. Olen aidosti kiinnostunut siitä, kuinka hyvin onnistun ratsastamaan ja auttamaan hevostani kehittymään. Kuvittelisin olevani siis juuri sellainen nuttura kireällä -tyyppi. 😄

Toinen asia on sitten tuo "hevosen ehdoilla". Minulle hevosen ehdoilla harrastaminen tarkoittaa, että haluan tarjota hevosilleni riittävän lajinmukaiset elinolosuhteet, huolehtia niiden terveydestä, käsitellä niitä johdonmukaisesti ja suhteuttaa treenit olosuhteisiin nähden oikein. Hevoseni esimerkiksi tarhaavat kaverihevosen kanssa mäkisessä ja virikkeellisessä metsätarhassa, ovat sääolosuhteiden salliessa aamusta iltaan ulkona, pääsevät laitumelle ja saavat hyvän hammas- ja kavionhoidon ja mahdollisten ongelmien ilmaantuessa kaiken muunkin tarvittavan hoidon. Niille opetetaan, mitä niiltä odotetaan missäkin tilanteessa, ja vaaditaan johdonmukaisesti aina sama. Ratsastaessa taas mietin, miten sääolosuhteet (esim. kova helle tai paarmainvaasio), hevosen aiempi viikko-ohjelma tai sen senhetkinen olemus vaikuttaa siihen, miten tänään ratsastan. Jos on paha paarmapäivä, laitetaan hyönteisratsastusloimi ja ei tehdä sinä päivänä takaosakäännösharjoituksia, vaan ravataan ja laukataan reippaasti jokin lyhyehkö treeni ja vältetään turhia kävelytaukoja. Jos hevosella tuntuu olevan epätavallisen suuria vaikeuksia koota, tehdään helpompi harjoitus. Mintulla esimerkiksi alkukesän kiima aiheuttaa takaosaan "tukkoisuutta" ja vaikeuksia tehdä koottuja liikkeitä, vaikka muuten se tykkää liikkua reippaasti myös kiimassa - vaihdetaan siis suunnitelmaa tarvittaessa eikä turhaan kiusata sitä. Tiineyden edetessä taas kuulostelin, että kun alkaa tuntua siltä, että tietyt asiat tulevat Mintulle hankaliksi, ne jätetään pois treeniohjelmasta, jotta se saa tehdä varsamahansa kanssa vain sellaisia asioita, jotka eivät tunnu vaikeilta. Ja jos hevonen tuntuisi ratsastuksessa oikein epätavallisen hitaalta ja tahmealta eikä normaali nopeaksi avuille ratsastaminen tuntuisi yhtään auttavan, olisi paikallaan miettiä syytä, antaa hevosen ehkäpä levätä loppupäivä tai seuraavakin, kenties mitata kuume ja seurailla, jatkuuko sama vielä seuraavallakin ratsastuskerralla.

Nykyään on kuitenkin sellainen trendi, että hevosen ehdoilla meneminen tarkoittaa, että hevoselta ei saisi vaatia yhtään mitään eikä edes uuden asian opetteluvaiheessa saisi tuntua yhtään hankalalta. Jopa hevosensa vuokralle antajat usein toivovat, että vuokraaja menisi "rennosti, hevosen ehdoilla, ei nuttura kireällä" - siis hevonen etupainoisena laahustaen, hitaasti tepsuttaen, ja toki sitä ei saa reippaammalla pohjeavulla tai raipalla nopeuttaa ja herkistää, ettei vain tulisi ratsastettua nuttura liian kireällä. 

Kokemukseni mukaan terve hevonen tulee rennommaksi, tyytyväisemmäksi ja paremmaksi ratsastaa, kun siltä vaatii myös sellaisia asioita, jotka ovat sille juuri nyt uusia ja ehkä vähän vaikeitakin. Sillä voi ilme hetkellisesti kiristyä, jos sen täytyy laittaa jalkoja ristiin eikä se ole siihen tottunut, mutta kun hyvien harjoitusten myötä hevonen pehmenee kropastaan, se tuntuu siitä mukavalta ja silloin hevosesta tulee aidosti rento. Olennaista on, että vaatimustaso suhteutetaan hevosen koulutustasoon, terveyteen, kuntoon ja olosuhteisiin. Missään nimessä en kuitenkaan ajattele, että homman täytyy pysyä joka tilanteessa helppona. Silloinhan hevonen ei kehity, pehmene, notkistu ja voimistu. Me kaikki tiedämme erilaisista liikuntalajeista, että koko ajan ei ole helppoa ja lihaksiakin saattaa särkeä seuraavana päivänä, mutta silti ponnistelu on hyvästä. Kaikki ovat varmaan myös nähneet, miltä se tuttu tuntihevonen tai oma hevonen näyttää, kun ratsastuksenopettaja tai ratsuttaja meneekin sen selkään: se hikoilee ja hengästyy, mutta pian se myös taipuu, päristelee, rentoutuu, näyttää treenin jälkeen hyvin tyytyväiseltä ja on seuraavana päivänä parempi ratsastaa. Se, ettei vaadi sen kummemmin hevoseltaan kuin itseltäänkään juuri mitään, ei minusta ole hevosystävällisin tapa harrastaa.

Höntsäilymentaliteetti liittyy siis siihen, kuinka paljon hevoselta odotetaan, mutta myös siihen, paljonko ratsastaja odottaa itseltään. Ratsastuksenopettajat ovat viime vuosina tehneet sellaisen havainnon, että yhä useampi tuntiratsastaja ei varsinaisesti tahdo kehittyä; he haluavat tulla rankan työ- tai kouluviikon jälkeen "rentoutumaan", eivät ponnistelemaan. Tämä on asia, joka on mielestäni selvästi muuttunut ajan myötä. Kehittyä voi vain opettelemalla intensiivisesti, ja riittävän kehittynyt ratsastaja on hevoselle miellyttävämpi kuin samanlainen mutta vähemmän osaava ratsastaja. Kyseenalaisia metodeja käyttävä, väkivaltainen ratsastaja ei ole koskaan hevoselle miellyttävä, mutta ei myöskään hyvää tarkoittava höntsäilijä, joka kaikessa rentouteen ja helppouteen pyrkimisessään hölskyy selässä vuodesta toiseen samalla tavalla ja vetäisee hevosta suusta joka askeleella, koska pitkänä roikkuvat pyykkinaruohjat eivät tarjoa hevoselle tasaista tukea mutta tuntuvat ratsastajan mielestä hevosystävällisiltä.

Erottaisin kuitenkin kokonaisvaltaisesta höntsäilymentaliteetista sen, että sekä hevoselle että ratsastajalle pidetään helpompia päiviä ja vapaapäiviä. Vaikka ratsastankin itse nuttura kireällä (😄), se ei tarkoita, ettenkö esimerkiksi maastoilisi, hyppäisi tai pitäisi vaikkapa helppoja jumppapäiviä, jolloin mennään vaikka vain eteen-alas, puomien yli ja suurilla kaarilla ilman vaikeita tehtäviä. Nehän ovat vain hyväksi sekä mielelle että kropalle. Mutta silloinkin yritän istua niin hyvin kuin voin, haluan hevoseni reagoivan pohkeeseen, olevan hereillä ja astuvan alleen, asettuvan ja taipuvan. Helppo päivä ei tarkoita, että hevonen saisi liikkua huonosti ja epäterveellisellä tavalla ja minä antaisin itselleni luvan ratsastaa kehnosti. Jos minä ratsastan kuin koulutettu apina ja hevoseni liikkuu kuin kouluttamaton kirahvi, se on vahinko. :D

Tämä on ehkä sellainen asia, joka herättää paljon mielipiteitä. Lähtökohtaisesti ajattelen, että harrastuksen kuuluu olla kivaa. Kun toisena osapuolena kuitenkin on hevonen ja harrastukseen sisältyy ratsastamista, tulisi meidän mielestäni tehdä parhaamme parantaaksemme omaa hevoseen vaikuttamistamme ja saadaksemme hevosen liikkumaan terveellisellä ja kehittävällä tavalla.

Höntsäilyllekin on tietysti paikkansa! Tässä Mintun kanssa ilman satulaa pihatiellä
kesällä 2021, kun olimme juuri muuttaneet Auraan ja kenttä oli remontissa.

Keväällä 2023

Keväällä 2023

Talliympäristö kauniiksi, osa II: puuarkkuja, kalkkimaalia ja siirtokuvia

Mainitsin keväällä tekemässäni postauksessa, että olen viime aikoina täydentänyt satulahuonetta vanhoilla puuarkuilla, jotka eivät vielä näy linkittämäni postauksen kuvissa. Itse asiassa teen juuri kauppaa taas kahdesta puuarkusta, joista ei luonnollisesti vielä ole kuvia. Toinen tulee sisälle taloon ja toinen satulahuoneeseen.

En tosiaan halua ollenkaan käyttää tallissa niitä kaikkein perinteisimpiä säilytysratkaisuja eli esimerkiksi avohyllyjä ja muovikoreja. Mielestäni tallin ilme pysyy siistimpänä, kun suurin osa tavaroista ei ole näkyvillä, ja varsinkin pikkutilpehöörit eli kaikki purkit ja purnukat sun muut pikku esineet haluan laittaa ovien taakse. Lisäksi kaikki avohyllyt keräävät todella nopeasti pölyä ja likaa.

Oma vinkkini rustiikkityyliseen säilyttämiseen ovat puuarkut, joita itse käytän loimille ja aitaustarvikkeille. Säilytän loimia telineissä vain kuivauksen ajan ja laitan ne sitten taas arkkuun, koska kuten sanottu, kaikki ylimääräinen sälä roikkumassa tekee minusta tallista aina epäsiistimmän näköisen. Isoilla talleilla on tietysti käytännöllistä ja ehkä pakollistakin jättää jokaisen hevosen oveen 1 - 2 loimea, mutta omassa tallissa voi tehdä niin kuin haluaa. 😄

Puuarkkuja voi ostaa tietysti uutenakin, mutta myös vanhoja ja käytettyjä on hyvin saatavilla huonekalukirppiksillä ja esim. Torissa. Vanhat arkut on tehty kestämään, ja niissä on minusta juuri sitä oikeaa tunnelmaa. Nuhjaantuneen ulkonäön ei kannata antaa olla esteenä, sillä pinnasta voi tehdä haluamansa näköisen esimerkiksi kalkkimaalin ja siirtokuvien avulla.

Kalkkimaali käy monenlaisille pinnoille, erityisen hyvin käsittelemättömälle puulle. Oma suosikkini on Kalkkimaalikauppa.fi:n myymä Dixie Bell Silk All-In-One -maali, jota saa ihanissa sävyissä. Käsittelemättömälle puupinnalle käytettäessä se ei tarvitse päälleen mitään, mutta kokemukseni mukaan on hyvä vetäistä päälle vielä pari kerrosta sopivaa lakkaa, jos sitä käyttää ennestään käsitellylle ja/tai kovassa kulutuksessa olevalle pinnalle. 

Samasta kaupasta saa valtavan valikoiman erilaisia ja erikokoisia siirtokuvia, jotka nimestään huolimatta eivät siis ole mitään paikasta toiseen siirreltäviä kiiltokuvan tyyppisiä kuvia, vaan niillä saa luotua pysyvän, maalatun näköisen kuvan pintaan. Siirtokuva on kalvossa oleva kuva, joka asetellaan haluttuun kohtaan ja sitten pienellä lastalla raaputetaan niin, että kuva junttautuu kiinni haluttuun pintaan. Lopuksi kalvo otetaan pois ja kuva on valmis. Jos maalaa kalkkimaalilla ja haluaa laittaa siirtokuvia, mahdollinen lakkakerros vedetään vasta sitten, kun kuvat ovat paikoillaan.

Olen käyttänyt kalkkimaalia ja siirtokuvia myös sisällä talossa huonekalujen uudistamisessa. Meillä on esimerkiksi ihan tavallinen Ikean tv-taso, jossa on niin kätevät tilat monille pelikonsoleillemme sun muulle tarpeelliselle, että vanhoista huonekaluista ei vastaavanlaista löydy. Kun neljä vuotta sitten muutimme kaupungista maalle, halusin säilyttää tuon tason ainoastaan sillä ehdolla, että maalaan sen eriväriseksi. Värin nimi Kalkkimaalikaupassa on Quiet Cove, ja siirtokuvina käytin sen sävyyn sopivia valkoisia ja sinisiä kukkia. Ovissa olevat kuvat ovat valmiita asetelmia, kun taas tasossa oleva suurin kuva on koostettu monia pieniä kukkakuvia itse asettelemalla. Eteisessä on vaaleanvihreä avainkaappi ja niin ikään alun perin Ikean valkoinen peruslipasto, joka on nyt vaaleanpunainen, ja keittiössä turkoosinsininen "kukkakolibrikuvioinen" lääkekaappi. Lääkekaapin rakentamisesta kiitos kuuluu ystävälleni, joka myös maalasi sen ja laittoi siihen kauniin vetimen, ja itse valitsin ja laitoin siirtokuvat.

Kalkkimaalikaupan kanssa minulla ei ole minkäänlaista kaupallista yhteistyötä, joten tämä postaus on vain tyytyväisen asiakkaan suositus.

Värit:

tv-taso: Quiet Cove

lipasto: Conch

avainkaappi: Tide Pool

lääkekaappi: Harbor

kaksi vaaleaa arkkua tallissa: Sun Kissed

vihreä arkku tallissa: Tide Pool

avainkaappi

Ikean peruslipasto

Ikean tv-taso

lääkekaappi

Abran rekisterinimi hyväksytty

Abran rekisterinimihakemus on hyväksytty, ja nyt Abran oma sivu Hippoksessa löytyy nimellä Dark Arts Ambiramus.

Nimen ensimmäinen osa Dark tulee emän suvusta: Minttu on Dark Mint Shot ja Mintun emä on Dark Angel. Halusin nimen, joka jatkaa tätä samaa linjaa. Mintun sisarukset ovat Dark Carcharoth (s. 2015), Dark Cobelior (s. 2018), sitten välissä eriniminen Bombay Sapphire Pau (s. 2019) ja vielä viimevuotinen Dark Princess Celestia (s. 2024).

Nimen loppuosaa keksiessäni pyörittelin mielessä minulle rakkaan Harry Potterin maailmasta tuttuja sanoja. Sieltä tuli luontevasti Dark Arts. Siitä tulee myös tulevien varsojen nimien etuliite, jos sellaisia joskus tulee.

Dark Artsin jälkeen halusin vielä yhden sanan. Ambiramus on muinaista gallin kieltä ja tarkoittaa pitkää matkaa, käytännössä samaa kuin englannin sana voyage. Se on myös kauan kuuntelemani Eluveitie-bändin mielestäni parhaan kappaleen nimi. Se on kaunis sana, joka myös A-alkuisena kuulosti hyvältä Arts-sanan jälkeen.

Kutsumanimi Abra sointui kauniisti rekisterinimeen, ja onhan se toki myös mun lapsuusaikojen eli gen. I:n pokemon. 😁 Tämä Abra on vain paljon helpompi saada kiinni kuin anime-kaimansa (vanhoja pokemoneja pelanneet tietävät kyllä).

Laidunkuvat on otettu tänään. Abra on kyllä ihan mahdoton halipupu! Siitä on vaikea saada kunnollista sivukuvaa, koska heti kun menee tarhaan tai laitumelle, Abra kääntyy kohti ja tulee luokse. Sitten sitä tietysti rapsutellaan, päristellään turpaan, pusitaan, halitaan ja lähetetään takaisin äidin luo – ja sitten se tulee bumerangina takaisin. Se menee kaikkien luo ilman ennakkoluuloja ja rakastaa huomiota ja paijaamista.

Abra sai harmittoman mutta 6 päivää kestävän varsaripulin 9 päivän ikäisenä. Sen vuoksi pesin sen pyllyä kahdesti päivässä tuon ajan. Minttu sai olla karsinassaan, kun kietaisin pitkästä riimunnarusta Abralle valjaat, ja pienen turpatutkimisen jälkeen se antoi pestä hännänalusta myöten. Aluksi se vähän ihmetteli, mutta kun rauhoittelin ja rapsuttelin sitä, pian ei enää haitannut yksin käytävällä oleminen (emä oli toki ihan vieressä, mutta karsinan oven toisella puolella), ei vesiletku, suihkutuksen ääni tai outo tuntemus takapuolessa. Sain sen pestyä ihan yksin niin, että se vain seisoi itsekseen, kunhan sai näprätä kumisaappaani vartta tai vesiletkua. 

Kengittäjäkin kävi aiemmin tällä viikolla kengittämässä Marcellan ja vilkaisi samalla Abran kavioita ja jalka-asentoja. Kehui, että hyvin kauniit jalat ja hyvännäköiset kaviot, ei ole tarvetta tehdä nyt mitään. Pieni sahapukkiasento eli leveästi seisominen on normaalia tämän ikäiselle ja tasaantuu, kun rintakehä levenee, ja samoin näin pienet varsat seisovat usein hieman kokkapolvisena.

Niin hienosti käytävällä pestävänä!

Abran ensimmäinen viikko

Viime postauksessa kirjoitin, että odottelen vielä verinäytetuloksia labrasta, kun Mintun kohdalla haluttiin sulkea kohtutulehduksen mahdollisuus pois ja otettiin verinäytekin sitä varten. Näytteestä ei selvinnyt mitään, koska labrasta tuli vastaus, että näyte ei ole testauskelpoinen. En tiedä tarkemmin, mikä siinä oli vialla, mutta eläinlääkäri sanoi, että tällainen on harvinaista muttei tavatonta. Mintun vointi on kuitenkin ollut hyvä, ja kun kohtuhuuhtelukin osoitti, että mitään tulehdusta ei ole, ei testituloksen puuttuminen tuota ongelmia.

Abra on nyt viikon ja päivän ikäinen, ja sen perusluonne näkyy jo. Minähän lähdin valitsemaan isäoria luonnekriteeri edellä enkä halunnut valita mitään oria, josta olisi odotettavissa joku herkkä helikopterivarsa. Ainakin nyt näyttää siltä, että Mintun ja Instertanz V:n varsa on täyttänyt odotukset. Abra on rohkea ja itsevarma: se menee heti tutkimaan kiinnostavia asioita myös ilman emäänsä ja palaa nopeasti normaaliksi, jos lyhyesti säpsähtää jotain, ja menee sitten taas tutkimaan. Se on ehtinyt tavata jo kymmenkunta ihmistä, ja kaikkien luo se menee heti seurustelemaan ja on oikea halinalle. Se rakastaa huomiota ja rapsutuksia ja laitumella seuraa kuin koira. Se oppi nopeasti riimun laiton, on alkanut oppia hyvin talutukseen (useimmiten se tulee laitumelle kujaa pitkin vapaana, kun talutan Minttua, mutta jos olen saanut avustajan, olen taluttanut Abraakin) ja suhtautuu fiksusti kavioiden nosteluun. Nyt olen joitakin kertoja nostellut sen etukavioita ja pitänyt hetken kiinni.

Abra ei myöskään vaikuta liian herkältä. Se tosiaan luulee välillä olevansa sylikoira, ja sitä on saanut alkuun olla usein kieltämässä, että ihmisen luo ei tulla laukalla, ei kauhota etujalalla leikkiin pyytäen eikä käännetä takapuolta tai pompita ihmisen vieressä. Kun sitä sitten kieltää näistä, on saanut ihan kunnolla korottaa ääntä, heilauttaa narua ja polkaista jalkaa. Abra on tuumannut "aha" ja lopettanut kaikessa rauhassa. Se ei siis vaikuta yhtään siltä, että täytyy säikähtää ja singota, kun neula putoaa lattialle tai joku nostaa sormea.

Eilen menin laitumelle ottamaan Marcellan loimesta kaulakappaleen pois ja päätin hetken mielijohteesta tehdä vähän siedätysharjoitusta, kun Abra tietysti tuli taas tomerana katsomaan, mitä tapahtuu. Ravistin ja puistelin kaulakappaletta isolla liikkeellä Abran katsoessa vieressä - ei reaktiota. Sitten heittelin sitä muutaman kerran Abran päälle niin, että Abran pää ja kaula peittyivät kaulakappaleen alle. Tämä "säkityskään" ei aiheuttanut säikähtelyä. Harjoitus päätettiin tietysti rapsutuksiin.

On ihmisiä, joiden mielestä varsaan täytyy suurin piirtein välttää koskemasta, koska heidän mielestään sen lapsuus tuhoutuu siitä, että sen kanssa tehdään mitään. Itse kuitenkin ajattelen, että tällaista arkista "siinä sivussa" -puuhaa kannattaa tehdä. Varsa ei siitä rasitu, että joskus rapsutuksen lomassa riimunnaru laitetaankin sen vartalon ympäri "satulavyöksi" ja vähän liikutellaan narua siinä totuttaen varsaa siihen, että kaikenlaisia remmejä on olemassa, tai kun se tulee katselemaan, kun ihminen puistelee ja tamppaa mattoja, siistii laitumen viertä jollain kovaäänisellä laitteella tai vaikka ajelee autolla laidunta ympäri tekemässä jotain. Joku päivä kesällä voisin myös parkkeerata traileriyhdistelmän kentälle, lastata Mintun siihen syömään hetkeksi ja antaa Abran mennä traileriin mukaan oppimaan, että se on paikka, jossa emäkin osaa olla rentona - koskaan ei nimittäin tiedä, tuleeko äkkilähtö klinikalle. Mintun häntäkin pitäisi pestä kaikesta siitä vuotomöhnästä, mitä viikon aikana siihen tarttui, ja tämänkin toimituksen seuraaminen vierestä on hyvää harjoitusta Abralle. On mielestäni virhe pitää ärsykkeet ja arkiset asiat minimissä ensimmäiset kolme vuotta ja sitten ihmetellä, miten sen 3-vuotiaan ison hevosen saisi traileriin tai tottumaan siihen, että joku nahkahihna koskee sen vartaloa. 

Hevoset ovat päässeet nyt samalle laitumelle. Ensin ne
olivat puolikkaan päivän väliaidan eri puolilla. Abra
oli tietysti kiinnostunut Marcellasta, mutta Minttu piti
alkuun tarkasti huolta, että haistella ei saanut. :)

Myöhemmin samana päivänä otin väliaidan pois. Ensin 
Minttu ajoi Marcellaa vihaisesti kauemmas, kun Marcella
ei älynnyt pitää enemmän etäisyyttä, mutta nopeasti ne
tottuivat ja sen jälkeen ovat voineet laiduntaa ihan parin
metrin etäisyydellä toisistaan. Vielä Minttu hiukan puuttuu
peliin, jos Abra meinaa mennä kosketusetäisyydelle
Marcellan kanssa.

Turha kohtutulehdusepäily

Viime päivinä eläinlääkäri kävi nyt kuitenkin vielä katsomassa Minttua pariin kertaan, koska varsomisen jälkeinen vuoto kohdusta jatkui ja epäilin, onko tämä vuoto normaalia, kun se on niin pahanhajuista ja sitä tulee välillä reilustikin erityisesti ravaamisen tai piehtaroinnin jälkeen. Vuoto yli viikonkin ajan varsomisen jälkeen on sinänsä normaalia, mutta hankaluus on siinä, että sekä normaali että epänormaali vuoto voivat näyttää hyvinkin samoilta. Netistä eri lähteistä tietoa hakemalla ei tullut myöskään sen parempaa selvyyttä. 

Kohtutulehdus on potentiaalisesti hengenvaarallinen tila, joka voi tulla esimerkiksi jos kohtuun on jäänyt riekaleita jälkeisistä tai jos jälkeiset eivät ole irronneet muutaman tunnin kuluessa varsomisesta. Hoitamaton kohtutulehdus voi johtaa elimistön myrkytystilaan ja kuolemaan tai kaviokuumeeseen. Olin kyllä levittänyt jälkeiset tallin käytävälle ja katsonut, että mielestäni ne ovat ihan kokonaiset, mutta ainahan epäilys kalvaa, jos on outoja oireita.

Tuntuu, että tällaiset asiat sattuvat aina viikonloppua vasten. Mintun vuotoa aloin epäillä perjantai-iltapäivänä, ja lauantaina päivystävä eläinlääkäri tuli. Yritimme tehdä kohtuhuuhtelun, mutta apukäsiä ei ollut saatavilla ja tamman, varsan ja hännän pitelemisessä, letkun ohjaamisessa ja veden pumppaamisessa kädet loppuivat kesken. Huuhtelua ei siis saatu silloin tehtyä. Eläinlääkäri otti kuitenkin verikokeen ja lähetti näytteen labraan, josta tulokset tulevat huomiseksi eli tiistaiksi. Hän myös sen verran ehti saada kättä kohdun puolelle, että pystyi sanomaan, että pahanhajuista nestettä siihen ei jäänyt eikä hän epäile tulehdusta.

Eilen sunnuntaina vuoto kuitenkin muuttui, mikä sai minut soittamaan eläinlääkärille uudestaan. Alun perin vuoto oli aika lailla pissan väristä, ei tosi paksua muttei kuitenkaan ihan vesimäistäkään. Eilen alkuillasta huomasin, että se on muuttunut paksuksi ja tasaisen suklaanruskeaksi, ja sain siitä kuvan ja lyhyen videon. Sama päivystävä eläinlääkäri konsultoi hevosten synnytysten erikoiseläinlääkäriä ja lähetti kuvan ja videon, ja edelleen kumpikin oli sitä mieltä, että kokonaisoireiden perusteella todennäköisesti ei ole tulehdusta, mutta varmuuden vuoksi olisi hyvä tehdä kohtuhuuhtelu maanantaina.

Tänään eli ma-aamuna Mintun hoitaja tuli avuksi pumppaamaan vettä, häntä sidottiin pois tieltä (käärin hännän yläosan pinteliin, laitoin Mintun kaulaan jalustinhihnan ja vedin hännän pois tieltä sitomalla sen narulla kiinni kaulaan) ja itse pidin jo kovin vahvaksi ja päättäväiseksi kasvanutta kärsimätöntä varsaa nurkassa ja painin sen kanssa estääkseni sitä menemästä tielle. Kohtuhuuhtelussa kohtuun viedään letkulla nestettä, joka tulee takaisin ämpäriin. Jos kohdussa on tulehdus, takaisin tuleva neste on sameaa tulehdusnestettä. Helpotus oli suuri, kun neste oli ihan kirkasta. Eläinlääkäri pystyi sanomaan tämän perusteella, että tulehdusta siellä ei ole. Minttu oli onneksi aivan mallipotilas, seisoi ihan hiljaa koko huuhtelun ajan eikä välittänyt siitä mitään ja sai kehuja hyvästä luonteesta.

Minttu sai vielä ihan lyhyen antibioottikuurin, ja vaikka huomenna tulevat lauantaina otetun verikokeen tulokset, niin oletettavasti sieltä ei mitään huolestuttavaa tulosta ole tulossa.

Koska tiedon jakaminen on aina hyväksi, laitan vielä kuvan siitä, miltä vuoto näytti eilen. Tätä ruskeaa, paksua vuotoa tuli siis vain eilen ja oletettavasti aika lyhyen aikaa. Aiempina päivinä ja myös tänään vuoto oli sitä keltaista ja ei niin paksua ja haisi pissamaiselta, mutta vähän makeammalta. Ruskea vuoto ei haissut pahemmalta. 

Muita oireita Mintulla ei ollut, mikä olikin syy siihen, että kohtutulehdusta ei varsinaisesti epäilty, vaan huuhtelu tehtiin varmuuden vuoksi. Yleisiä oireita vuodon lisänä ovat kuume, apaattisuus, kivuliaisuus, nisien kuivuminen ja huono ruokahalu, ja jos kaviokuume on alkanut kehittyä, kaviopulssi tuntuu selvästi ja kaviot voivat olla kuumat. Minttu on ollut koko ajan pirteä ja normaalin oloinen, se on laitumelle päästessään myös piehtaroinut ja ravistellut rentoutuneen oloisesti, ilme on ollut levollinen, lämpö normaali, kaviot viileät ja ruokahalu hyvä.

Kohtutulehduksesta on kirjoitettu myös Vipsun blogissa. Luin tuonkin postauksen viikonloppuna, ja kun eilen Mintun vuoto muuttui samannäköiseksi (ruskeaa ja tahmaavaa) kuin tuon blogin kuvauksessa on, tietysti säikähdin. Kirjoittajan hevosella oli kuitenkin ilmeisesti ollut käytöksessäkin jotain huolestuttavaa ja nisät olivat kuivuneen oloiset.

Seurailen Mintun lämpöä vielä pari päivää, mutta vaikuttaa siltä, että säikähdyksellä selvittiin. Pikku riiviö Abra voi myös hyvin.

Sunnuntain ruskea vuoto