Ruusukeputki jatkui Piikkiössä

Väsyttävä ja jännittävä viikonloppu takana! Eilen lauantaina suuntasin Mintun kanssa kotiseura KaKen kisoihin Piikkiöön Ylikylän tallille, jossa menimme HeA:3-ohjelman. Se oli tarjolla seuraluokkana. Tänään ratsastin HeA:4:n alueluokkana. KaKe piti nyt kaksipäiväisen koulukisaviikonlopun, jossa oli useita erilaisia luokkia sekä seura- että aluetasolla. Saldona oli HeA:4-luokan 3. sija prosentein 64,375 % ja HeA:3-luokasta 2. sija prosentein 68,913 %. Tänään mukana hoitajana oli Alessa, jolle suuri kiitos kuvaamisesta ja hoitamisesta! 🙌

Tuo melkein 69 % on ennätyksemme HeA-ohjelmasta. Minttua jännitti molempina päivinä, etenkin tänään, kun Piikkiöön sattui todella kova tuuli koko päiväksi (kentän laidalla olevien esteiden johteita piti laittaa painojen alle, etteivät lentelisi tuulen mukana ynnä muuta mukavaa). Suuri osa hevosista tuntui olevan tänään jännittyneitä ja jotkut jopa lentoon lähdössä. Sain silti asiat esitettyä, vaikka Mintun jännittyneisyyden vuoksi sai ratsastaa kieli keskellä suuta. Eilisen 68,913 % oli mielestäni ihan oikea tulos: kun jokin asia meni oikein hyvin, tuli 8, ja suurelta osin seiskaa ja jokunen 6 tai 6,5. Se ei silti ollut paras HeA-ratamme. Viime viikon kisarata Salossa on paras tähän saakka, ja sieltä olisi ollut kyllä ansaittua saada monesta kohtaa 8, kun tuli 7 (viime postauksessa ihmettelinkin, kun tuomari kehuu liikkeen sujuvuutta ja korrektiutta ja antaa silti 7). 

Eilen Minttu oli koko verryttelynkin ajan jännittynyt. Tänään se tuli verkassa todella hyväksi ja ajattelin, että nyt rikotaan 70 %, mutta sitten alkoi rata ja se kokovartalokipsi... 😏 Tällä hetkellä pystymme ratsastamaan noin 65 prosentin tuntumaan jännittyneenä, ja jos vain se rentous säilyisi aitojen sisälläkin eikä pelkästään kotona tai verkassa, olisi tulostaso jo paljon parempi.

Kumpikaan kisapäivä ei ollut pitkä, vaan odottelua omasta suorituksesta palkintojenjakoon oli tunti tai vähemmän. Matka-aika meiltä Piikkiöön on noin 45 - 50 minuuttia traileria vetäen, eli kun aamupäivällä lähdettiin, iltapäivästä oltiin takaisin kotona.

Nyt olo on todella väsynyt kaikesta touhusta ja kisahulinasta. Minttu saa viettää pari lepopäivää tarhassa Marcellan kanssa ja kävellä ja pukitella siellä mahdollisia lihasjumejaan pois. Onni on sopiva tarhakaveri ja hyvä tarha, jossa hevoset todella liikkuvat joka päivä eikä tarvita mitään tunnin taluttelulenkkejä palautteluiksi.

Seuraavat kisat meillä ovat to 8.6. ja la 10.6. Ypäjällä, kun torstaina menemme alueluokan (HeA:2) ja lauantaina ensimmäisen kansallisen starttimme (sekin HeA:2). 😎

Salon aluekoulukisoista ruusuke ja 67,155 %

Vietin eilisen helatorstai-iltapäivän Mintun ja kahden reippaan hoitajan kanssa Salon Ratsastusseuran aluekoulukisoissa Salon urheilupuistossa. Startti oli tämän kauden toinen ja tuotti isossa 37 lähtijän luokassa 5. sijan prosentein 67,155 %. Tämä on meidän tähän saakka paras tuloksemme HeA-tasolta, ja sujuvimmalta se tuntuikin!

Olen joskus ollut katsomassa kisoja Salossa, mutta kilpailijana tämä oli ensimmäinen kerta siellä. Ratsastusalueet olivat todella hyvät. Käsihevosille oli oma alue verryttelyn vieressä, verryttelykenttä oli iso, valmistautuvat ratsukot pääsivät ratojen toiseen päätyyn omalle alueelleen ja vierekkäin oli vielä kaksi täysimittaista koulurataa. Sääkin oli kääntynyt pilvisestä aurinkoiseksi siinä vaiheessa, kun saavuimme paikalle iltapäivällä.

Olen kuullut, että monen kisaajan mielestä Salo on levoton ja hevosille vaikea kisapaikka. Onhan siellä omat juttunsa: nyt viereisellä tontilla valmistautumisalueen lähellä työskenteli kaivinkone, ja toisen radan sivustalla ja tuomaripäädyssä on katsomot. Toisen radan vieressä menee myös kävely-/pyörätie. Tie tuskin hevosia itsessään pelottaa, mutta koska vieressä on esimerkiksi Salohalli ja muita urheilupaikkoja, siinä juoksentelee milloin mitäkin joukkueita lämmittelylenkeillä ja muutenkin kulkee porukkaa. Hevosiakin toki on tontilla yhtä aikaa paljon, mutta kuten sanottu, tilaakin on reilusti. Pääsin itse paikalle rauhalliseen aikaan, mutta vilkkaimpaan aikaan jotkut hevoset saattavat kyllä hermostua kaikesta vilinästä.

Radalla melkein kaikki onnistui. Alkutervehdyksessä Minttu kyllä otti taaksepäin askelia, en oikein tiedä miksi, mutta ehkä laitoin siihen liikaa painetta yrittäessäni varmistaa, että se lähtee pysähdyksestä liikkeelle heti isossa ravissa. Vapaassa käynnissä Minttu taas oli niinkin rento, että pääsi kihnuttamaan päätään toiseen jalkaansa ja siitä ropsahti pistesakkoa. 😅 Se kuitenkin kertoo, että se oli radalla rennompi kuin koskaan, samoin se, että tuon käyntiosuuden jälkeen loppulinjaa lähestyttäessä se pärski ravissa useamman kerran putkeen. Se ei ole sen tapaista, koska se jännittää radalla sen verran. Lisäyksistä se olisi voinut piirun verran paremmin tulla takaisin, mutta mitä väliä, se teki lisäykset ja muutkin asiat hyvin ja kulki tasaisessa, hyvässä muodossa läpi ohjelman! Saimme toiselta tuomarilta kommenteiksi "Siisti helpon näköinen rata, kaunis ratsastus" ja toiselta "Siististi ratsastettu rata, hevonen liikkui tahdikkaasti ja hyvässä tasapainossa". Jihuu!

Hiukan kyllä naurattaa, että jos toisella tuomarilla oli jostain kohdasta jotain pientä huomauttamista, numero oli 6,5, ja jos kommenttina oli vain kehuja sujuvuudesta, numero oli 7. Jotenkin mieltäisin, että eikö liikkeestä voisi tulla vähän enemmänkin, jos kerran oli niin sujuvaa... 😄 Mutta kaipa hänellä oli sama skaala kaikkien kanssa.

Olen todella tyytyväinen tämänkertaiseen kisaan. Aina ei varmasti mene näin hyvin, mutta kun välillä menee, se todella motivoi pitkään. Ja kyllä me vielä tulevaisuudessa menemme vielä paremmin.

Kuvaamassa olivat kisahoitaja Vilkku (kuvat) ja Meeri (video).

Metsätarhan avajaiset

Nyt on sähkötkin vedetty, heinä- ja vesikipot siirretty uuteen tarhaan ja hevoset päästetty eilen illalla ensimmäistä kertaa uuteen metsätarhaansa. Tarhan rakentamisen vaiheista voi lukea tarkemmin viime postauksesta.

Hevoset rallittelivat illan mittaan jonkin verran, mutta aika pian meno rauhoittui ja tänään aamulla eivät pörisseet enää yhtään, kun vein ne tarhaan. Eilen laitoin molemmille suojat joka jalkaan, mutta tänään ovat jo ilman. Minttu ryhtyi heti syömään. Marcellaa kiinnosti maaperän tutkiminen ja juurien nyppiminen enemmän kuin saman tutun heinän syöminen.

Aavistelen, että hevoset saattavat olla aluksi jumissa nyt kun tarhan pohja on niin paljon mäkisempi kuin edellisessä. Mutta sillähän se lähtee, millä on tullutkin. Tekee hyvää lihaksille käyttää niitä joka päivä, vaikkei olisikaan ratsastuspäivä. 

Viime viikonloppuna 7.5. ei sitten tullutkaan kisastarttia meille Marttilassa, koska muita ilmoittautuneita HeA:han ei tullut. Seuraavat kisamme ovat helatorstaina 18.5. Salon urheilupuistossa aluekisoissa, joissa menemme HeA:2-ohjelman.

Metsätarha on valmis

Siinä se nyt on! 😍 Viime kesän aikana aloitettu projekti on nyt valmis. Tai oikeastaan vedämme nyt alkavana viikonloppuna vielä sähkökaapelin paimeneen kiinni, mutta muuten kaikki on tehty: maatyöt, oksien karsiminen ja aidat. Alempana on useita kuvia, piirroskuva ja videoitu kierros tarhassa. Tarha ei ole säännöllisen muotoinen, mutta jaoin sen kahteen osaan ja laskin metrin askelia harppomalla etäisyydet suurin piirtein, ja ne näkyvät piirroskuvassa. Näillä mitoilla tarhan pinta-ala olisi noin 570 neliötä.

Pohja ei ollut mikään helpoin tähän projektiin, sillä tässä kohdassa kallio on hyvin pinnassa. Osa tolpista upotettiin täyttömaahan sen verran kuin menivät ja kuoppa täytettiin betonilla. Tarhan pehmeämmissä kohdissa tolppien kuopat täytettiin Akfixin Fence Post Fix -polyuretaanivaahdolla. Jotkin tolpat saatiin kaikken tukevimmin kiinni, kun ne sidottiin kiristettävillä liinoilla puuhun kiinni.

Osa tarhasta jätettiin luonnonpohjalle, osa taas täytettiin täyttömaalla ja osaan laitettiin kangas ja hiekka. Täyttömaalla täytetyistä kohdista, joihin ei ole laitettu hiekkaa, on juuri alkanut pikkuhiljaa kasvaa ruohoa.

Tarha on mielestäni ihana, ja on upeaa päästä vihdoin näkemään visionsa ja kättensä työ ilmielävänä. Työnjako meni niin, että kaivurihommat (maan kuoriminen, täyttömaan laittaminen ja isoimman hiekka-alueen levittäminen) ostimme tilaustyönä. Pienemmät hiekkakohdat levitin itse kottikärryillä ja lapiolla. Mieheni pystytti tolpat. Itse laitoin kaikki eristimet, vedin aitanauhat, tein portin, katkoin ja raivasin pienet puut, täytin maassa olevat onkalot ja siistin vesurilla kuusenoksia, jotta kulkuväylistä tuli riittävän leveitä. Hiekkaa jätettiin vielä kasaan, josta voi ottaa kottikärryllä pieniä täyttöeriä sellaisiin kohtiin, joita haluaa myöhemmin ehkä vielä fiksailla.

Upea Paintilla tekemäni havainnekuva tarhasta. :D Mittasuhteet eivät ole ihan metrin päälle, mutta kyllä tämä jotain suuntaa antaa.

Entä mitä tämä kaikki maksoi?

Tässä suurin piirtein, ei euron päälle:

- Maatyöt n. 1000 euroa. Maa-ainekset meillä olivat omasta takaa: peltomme laidassa on vieläkin suurin osa jättimäisestä maakasasta, jonka edelliset omistajat ovat kuorineet pois kenttää tehdessään. Siitä saatiin täyttömaa. Hiekka tuli kentän pintahiekan uusimisesta, ja se on sitä hiekkaa, jota vanhemmissa ratsastuskuvissa näkyy isoina kasoina kentän laidoilla. Maatöille tulee lisää hintaa, jos maa-aineksia täytyy ostaa ja ne täytyy kuljettaa jostain kauempaa.

- Tolppia muistaakseni n. 37 kpl, n. 170 €

- 1,5 rullaa Corralin talvinauhaa ja eristimiä, n. 100 €

- Hippo Safety Fencen aitanauha ja eristimet, n. 500 €

- Veräjänkahvoja, nauhaliittimiä ym. pientä, ehkä 40 €

- Maakaapeli sähköpaimenelle n. 20 €, Olli 600 -verkkopaimen n. 290 €

- Akfix Fence Post Fix -vaahtoa ja betonia. Näitä oli omasta takaa. Akfixin vaahtoputeleita Suomessa myy Kosola Oy, kappalehinta taitaa olla kympin luokkaa.

- Lisäksi painekyllästettyyn puuhun ulkotiloihin upotettavaksi soveltuvia ruuveja pari pakettia. Näille taitaa joitakin kymppejä tulla hintaa.

Karkeasti tähän upposi kaikkinensa suunnilleen 2200 euroa, kun osa tarvikkeista saatiin omasta takaa edullisemmin tai ilmaiseksi ja vain suurin maatyö ostettiin palveluna. Hippo Safety Fence ei ole mikään kovin halpa ratkaisu, mutta ostin sitä kerralla enemmän ja aion aidata ratsastuskentän pelkästään sillä. Sen luvataan kestävän 300 kilon voima, ja jos se katkeaa, se ei vahingoita hevosta. Lisäksi se näyttää hyvältä. Tarhaan halusin kuitenkin myös kaksi kierrosta sähkönauhaa, jotta hevoset eivät vahingossakaan opi nojailemaan aitaan.

Ihan kohta pääsee siis viettämään metsätarhan avajaisia ja päästämään hevoset sinne!

Tolpissa kulkee kaksi kierrosta 40 mm:n talvisähkölankaa ja kaksi kierrosta Hippo Safety
Fencen ruskeaa, pintakuvioinniltaan puuta jäljittelevää muovinauhaa.

Tästä pääsee laukkaamaan loivaan ylämäkeen.

Kesällä 2022 tuossa kohtaa oli iso kallioinen pudotus, jonka päällä oli irtoavaa sammalta. Näyttää kuvassa pienemmältä kuin luonnossa.

Sama kohta nyt. Täyttömaalla saatiin pudotus loivennettua.

Alla muutama kuva samasta kohdasta vanhan liiterin edustalta. Neljä ylintä kuvaa ovat kesän ja syksyn ajalta marraskuuhun 2022 saakka ja alin otettu muutamia päiviä sitten. Ensin pahimmat puskat raivattiin pois, ja sitten maasta kuorittiin pintakerros. Levitettiin suodatinkangas ja sen päälle kentän pintakerroksen uusimisesta jäänyttä hiekkaa, jota on ollut isoina kasoina kentän laidalla. Kuusikkoinen kohta jätettiin hevosille säänsuojaksi, molemmat mahtuvat sinne väljästi esimerkiksi pitämään sadetta tai varjoon.

Jos vertaatte ylempään kuvaan, niin tuossa kohdassa oli alun perin kauhean iso, monihaaraiseksi villiintynyt puska. Tässä kuvassa se on jo leikattu. 

Täyttömaalla täytetyt kohdat alkavat jo puskea ruohoa. :)

Pitäisikö kilpailutasoilla aina nousta ylöspäin?

SRL:n tilastojen mukaan ratsastuksen harrastajia on Suomessa noin 160 000. Tänä vuonna kilpailulupia seura-, alue- ja kansalliselle tasolle on ostettu 8824. Vain noin 5 % harrastajista siis kilpailee.

Aina välillä törmää keskusteluun siitä, että joku ratsastaja tai ratsukko on ollut jonkun toisen mielestä vääräntasoisessa kilpailuluokassa. Kulmien kohottelua saattaa aiheuttaa, kun joku on katsojan mielestä liian vaikeassa luokassa, mutta mielikuvani mukaan useammin purnataan siitä, että ratsastaja tai ratsukko osallistuu vuosi toisensa jälkeen liian helppoon luokkaan, etenkin, jos hän on aina kärkisijoilla.

Saako näin siis tehdä? Onko se väärin, moraalitonta? Saako paheksua? Ääneen, keskustelupalstalla tai omassa mielessään?

Entä mihin vedetään raja, kun pohditaan (jos pohditaan), milloin viedään ne kuuluisat tikkarit lasten käsistä tai ruusukkeet aikuisten talliseiniltä?

Luokissa ensinnäkin saattaa olla joitakin rajoituksia. Esimerkiksi seuratason HeC- ja HeB-luokissa voi olla rajauksena, että ratsukko ei saa olla startannut HeB- tai HeA-tasolla tai esimerkiksi aluekilpailuissa. Yksi näkökulma asiaan voisi siis olla, että jos luokka on avoin kaikille, se on silloin aidosti avoin kaikille ja siihen saa osallistua kuka tahansa millä hevosella tahansa. 

Suurin osa luokista on kuitenkin näitä avoimia, myös seuratasolla. Useimmissa tapauksissa jää siis ratsastajan oman harkinnan varaan, minkätasoisen luokan hän katsoo olevan itselleen ja hevoselleen sopiva.

Mietitään niitä prosentteja vielä. Virheettömällä ja sujuvallakaan suorituksella saadaan harvoin yli 70 %, ja voittotulos alkaa yleensä numerolla 6. Voittotulos on siis yleensä jotain tyydyttävän ja melko hyvän väliltä, koululaitostermein siis "seiskapuoli". En ole aivan vakuuttunut, voiko ratsukko olla liian helpossa luokassa, jos suoritus on 7½; lukion opettajana sanoisin oppilaalleni ennemmin, että ihan kiva, mutta parantaakin vielä voi. Kuitenkin tällainen arviointiskaala on juurtunut suomalaiseen koulukisojen arviointiin: jotta voisi saada kasin eli "hyvän", täytyy liikkeen olla niin hyvä, että tuomari ei löydä siitä oikeastaan mitään nokan koputtamista. Tämän vuoksi on mahdollista saada toistuvasti esimerkiksi 68 % eli jäädä alle "melko hyvän" ja saada silti tuimia katseita, että eikös olisi jo aika siirtyä vaikeampiin luokkiin. Prosenttierot saattavat myös kasvaa suuriksi luokan vaikeusasteen kasvaessa: ratsukko voi saada HeA:sta jatkuvasti 65 - 70 % ja VaB:ssä enää 60 % tai sen alle. Silloin voidaan ihan validisti pohtia, onko HeA kuitenkaan liian helppo, jos seuraavan tason prosentit jäävät mataliksi.

Tasoja noustessa vaatimukset kasvavat silläkin lailla, että hevoselta ja ratsastajalta vaaditaan kokonaan uusien liikkeiden osaamista. Todella moni kokenut kilpailija takoo 15-vuotiaalla, viimeiset 10 vuotta säännöllisesti kisanneella hevosellaan aluetason HeA:ta, koska hevonen ei opi vaihtoja tai ratsastaja ei opi ratsastamaan niitä. VaB-radasta voi toki saada hyväksytyt prosentit, vaikka vaihdot menisivät pipariksi, mutta ei hevonen yleisen käsityksen mukaan taida kuitenkaan sen tasoinen olla, jos se ei hyvänäkään päivänä osaa vaihtaa puhtaasti. Ei silloin taida olla kovin hauskaa niitä ratoja ratsastaa.

Mutta entä jos kyse on siitä, että mitään teoreettista estettä ratsastajan ja hevosen kehitykselle ei ole, vaan ei vain yritetä kehittyä? Entä jos ravataan vuodesta toiseen sitä tasoa, joka on ratsukolle kiva ja helppo, koska on mukavaa saada lähes varma ruusuke? Ei kai siinäkään mitään väärää ole, paitsi ehkä jos mennään tallikisoihin ratsastuskoulun poniratsastajien sekaan viemään HeC:n voitto sillä Totilas - Weltmeyer -kilpaorilla. Henkilökohtaisesti minun olisi kuitenkin varmaan vaikea saada pitkään iloa, jos vain päättäisin, että nyt kilpaillaan enää vain tällä tasolla ja ylemmäs ei edes yritetä. Olemme Mintun kanssa edenneet johdonmukaisesti tasolta toiselle kehityksen mukaan: 4-vuotiaana muutama HeC/B harjoituksena, 5-vuotiaana enimmäkseen HeB ja muutama ensimmäinen HeA, 6-vuotiaana enää vain HeA paitsi lämmittelyluokkana tai kauden avausluokkana yhteensä kaksi HeB:tä ja nyt 7-vuotiaana HeA ja katse jo VaB:tä kohti. Liian helpoksi homma ei ole muuttunut missään vaiheessa, koska vaikeampaa tasoa on lähdetty kisaamaan heti, kun kotona siihen kuuluvat asiat ovat alkaneet sujua asiallisesti.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele, että kilpailemisen pitäisi olla nousujohteista. Toiset ihan aidosti nauttivat siitä, että kisaavat vaikkapa HeB:tä vuodesta toiseen eivätkä halua sitä hankaluutta ja epävarmuutta, joka tulee uusien asioiden opettelusta ja niiden esittämisestä radalla. Eihän suuri osa ratsastajista kotitreeneissäkään varsinaisesti pyri kehittymään eri tasoilla ylöspäin niin pitkälle, että tulee seinä vastaan, vaan usein jäädään tyytyväisesti tietylle tasolle ja yritetään saada niistä asioista mahdollisimman sujuvia. Eikä siinä ole mitään väärää. Tämä harrastus on monelle tärkeää vastapainoa vaativaan työelämään ja arjen kiireisiin, ja ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua kisata ollenkaan tai nauttivat leppoisasta harrastamisesta.

Silti, siis vaikka ymmärrän, ettei eri tasoilla ole mikään pakko nousta kotitreeneissä tai kisoissa, minusta tuntuu, että moni jättää oman ja ratsunsa potentiaalin hyödyntämättä ihan vain siksi, ettei tule mieleen tavoitella korkeammalle. GP- tai vaikeiden luokkien ratsukot saattavat tuntua joltain kaukaiselta asialta, jota voi ihailla aidan takaa mutta jota ei tulisi mieleenkään itse tavoitella. Useimpia hevosiakaan ei kouluteta HeB/A-tasoa edemmäs, vaikka niillä ei olisi siihen mitään fyysistä estettä, koska on totuttu ajatukseen, että HeB/A on koulutetulle hevoselle normaali ja riittävä taso.

Tätä ajatusmallia olen nyt jo vuosia halunnut välttää. Minulla on puoliverinen, hyvärakenteinen urheiluhevonen, joka on tällä hetkellä terve ja kykenevä, joten miksen katsoisi, mihin se voi huolellisesti koulutettuna yltää? Ja sitten on vielä se ratsukon toinen puolisko eli minä itse. Itsekin olen tällä hetkellä terve, urheilullinen, hyvässä kunnossa ja kykenevä oppimaan uusia asioita. Miksen siis voisi oppia asioita, joita en vielä ole päässyt kokeilemaan? Seinä tulee jossakin kohtaa vastaan kaikille, mutta tarvitseeko sitä ennen pysähtyä, ainakaan metritolkulla ennen? Sanon asioille mieluummin "yritetään ja treenataan" kuin "en mä voi". Suomalaisten urheilijoiden vakiorepliikki "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää" ei ole ollenkaan hassumpi sanonta tässä kohtaa. 😁

Jätä ihmeessä kommenttiboksiin ajatuksiasi aiheesta!

Nämä kuvat on otettu huhtikuussa 2023. Kyllä on askeleeseen tullut pituutta ja joustoa treenin myötä!

Ei se silti kiiltokuvaa aina ole. Tässä vauhdikas vaihtotreeni (ja epäpuhdashan siitä tuli). :)

Rintakehä nousee ja askel saa lisää korkeutta. Ilmeestä näkee, että vielä joutuu pinnistelemään, mutta Minttu kyllä innostui näistä hetkellisistä isommista kokoamisista niin paljon, että on alkanut tarjota niitä silloinkin, kun en pyydä. Kokoamisastetta täytyy pikkuhiljaa vuosien myötä saada enemmän, jotta kilpatasoilla voitaisiin nousta.

Kauden avauskisoissa jännitystä mutta kotiin tuomisina sininen ruusuke

Aloitimme toissapäivänä Mintun kanssa tämän vuoden kilpailukauden Raision Ratsastajien seurakisoissa HeA:1-luokassa. Menimme saman ohjelman nyt toista kertaa. Ensimmäinen kerta oli viime kauden lopetuskisoissa Marttilassa Nooran tallilla. 

Raision Ratsastajien TP-talli oli meille uusi tuttavuus. Se on aivan moottoritien vieressä, ja olen näköjään lukemattomat kerrat ajanut siitä ohi, mutta en ole tajunnut, että siinä on talli. Hyvät liikenneyhteydet kieltämättä, vaikka maaseudun rauhaa ei tarjolla ollut.

En ole rataan aivan tyytyväinen, sillä Minttu jälleen kerran jännitti etenkin tuomaripäädyssä, jäi sen vuoksi pohkeen taakse eikä siksi näyttänyt sellaista liikkumista, mitä se kuitenkin jo osaa. Jännitykseltään se myös rikkoi toisen ravipohkeenväistön moneen kertaan laukalle ja toiseen suuntaan taas pysyi ravissa muttei olisi yhtään halunnut astua ristiin. Toisessa vastalaukkakaarteessa Minttu vaihtoi laukan kaarteen loppupäässä, enkä ollut riittävän hereillä vaihtaakseni sitä heti takaisin. Radassa oli kuitenkin myös onnistuneita kohtia, vaikkei liikkuminen ollut ihan priimaa: muoto oli enimmäkseen oikein hyvä, pysähdykset sekä ravista että kahteen kertaan laukasta onnistuivat hyvin, laukannostot olivat ihan ok, voltit sujuvia, keskiraveista toinen oli napakka ja keskikäyntiosuudet myös kelpo esityksiä. Seiskalla alkavia numeroita tuli useita, mutta sitten nuo pari isompaa rikkoa laskivat keskiarvoa paljon. Luokassa oli vain kuusi starttia, ja tällä suorituksella saimme toisen sijan prosentein 64,08 %. 

Eilen radan jälkeen harmitti, kun haluaisin tietysti joskus päästä siihen, että radalla voisi näyttää jo sitä kovasti kehittynyttä liikkeen voimaa ja laatua. Se ei kuitenkaan onnistu, jos hevonen jännittää ja töin tuskin pysyy oikeassa askellajissa. Nyt mieliala on jo parempi: radassa oli monta onnistumista jännityksestä huolimatta ja ruusuke kotiin tuomisina, ja osoittaahan se kehitystä, että hevosen vaikeammassakin mielentilassa voimme suorittaa HeA-radan jo aika lailla rutiinilla. On tietenkin myös huippujuttu, että voimme kisata ylipäätään.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että tätä ohjelmaa ei ole nyt varmaan ihan heti tulossa uusissa kisoissa vastaan, koska se ei ole meille mikään kaikista helpoin. Siinä tulee lyhyessä ajassa monta laukannostoa, raviin siirtymistä ja heti perään uutta laukannostoa, mikä kuumentaa Minttua. Se on kotiharjoituksissa usein halunnut ennakoida laukannostoa lyhyellä sivulla, kun sitä ennen on juuri tultu lävistäjä tai puoliympyrä laukassa. Nyt kyllä kisoissa onnistuttiin tässäkin! Toisaalta valmisteleehan tällainen ohjelma vaikeampiin luokkiin, joissa asiat yleensäkin tulevat nopeassa tahdissa. Ei kannata jäädä hinkkaamaan vain niitä ohjelmia, jotka ovat itselle helppoja, vaan asettaa rohkeasti rimaa pois mukavuusalueelta. Tästäpä muuten saisi hyvän postausajatuksen...

Seuraavat kisat lienevät postauksen alussa mainitsemallani Nooran tallilla Marttilassa, jossa olisi 7.5. HeA:0. Sitä ei ole ennen menty. Näyttäisi sisältävän monta käynnin kautta vaihtoa ja kiemurauria, eli aika erilainen ohjelma kuin tämä A1. 

Kisahoitajani Paula oli mukana ottamassa videon. Kuvat on ottanut Carita Kattelus.

Ihana kevät on tullut ja kisakauden avaus tulevana viikonloppuna

Lounais-Suomessa asumisessa on se mukava puoli, että kevät tulee aikaisemmin kuin pohjoiseen ja itään. Ei siitä kauan ole, kun vasta tuli kymmeniä senttejä lunta parin päivän aikana, mutta nyt täällä on jo pidemmän aikaa ollut ihanan keväistä ja aurinkoista. Ratsastaakin on voinut jo usein pelkällä pitkähihaisella.

Nyt kun routa on sulanut, palasin syksyllä kesken jääneeseen metsätarhaprojektiin ja olen urakoinut sitä tuntikausia muutamana viime päivänä. Syksyllä kaivinkonekuski kuori multaa pois osasta tarhaa, levitti suodatinkankaan  ja laittoi hiekkaa päälle. Osa tolpista saatiin silloin paikoilleen, mutta osa piti istuttaa betoniin ja se jäi tälle keväälle, kun sitä ei ehditty tehdä ennen lumien tuloa. Syksyn tilanteesta voi lukea ja katsoa kuvia täältä.

Viime viikonloppuna levitin hiekkaa vielä pariin pieneen kohtaan, laitoimme mieheni kanssa loput tolpat paikoilleen ja ruuvasin eristimiä tolppiin. Päivän päätteeksi aloin jo vähän vetää ensimmäistä aitanauhakerrosta.

Piha on muutenkin alkanut herätä. Kukkapenkissä jo useampi viime vuonna istuttamani perenna on alkanut puskea uutta vartta, vanha raparperi lähti heti kasvuun ja leskenlehtiä ja nurmikon alkua näkyy jo. 

Niin ja kenttä! Olen pitänyt sen vähälumisena ahkeralla hoitamisella koko talven, ja maaliskuussa hakkasin ohutta lumi-jääkerrosta lapiolla rikki monta kertaa, jotta päivällä paistava aurinko sulattaisi kaiken mahdollisimman nopeasti. Nyt kenttä on täydellisellä hiekkapohjalla, kuiva ja tiivis.

Ihanaa seurata kevään etenemistä tämän pitkän ja lumisen talven jälkeen. Kevään tulosta kertoo myös se, että kauden avauskisat ovat tämän viikon lauantaina, ja siitä kisakalenteri alkaa taas vauhdilla täyttyä. Kisakuulumisia ja lisää metsätarhakuvia on siis tulossa pian.

Kentän kuivumista nopeutti, että kenttä on lievästi kallistettu yhtä kulmaa kohti,
jolloin sulamisvedet valuvat siihen kohtaan ja pois kentältä.

Kenttä 2.4.

Kenttä 16.4.

 

Viimeisetkin tolpat ovat pystyssä, eristimet kiinni ja aitanauhojen vetäminen alkanut.