Pitäisikö kilpailutasoilla aina nousta ylöspäin?

SRL:n tilastojen mukaan ratsastuksen harrastajia on Suomessa noin 160 000. Tänä vuonna kilpailulupia seura-, alue- ja kansalliselle tasolle on ostettu 8824. Vain noin 5 % harrastajista siis kilpailee.

Aina välillä törmää keskusteluun siitä, että joku ratsastaja tai ratsukko on ollut jonkun toisen mielestä vääräntasoisessa kilpailuluokassa. Kulmien kohottelua saattaa aiheuttaa, kun joku on katsojan mielestä liian vaikeassa luokassa, mutta mielikuvani mukaan useammin purnataan siitä, että ratsastaja tai ratsukko osallistuu vuosi toisensa jälkeen liian helppoon luokkaan, etenkin, jos hän on aina kärkisijoilla.

Saako näin siis tehdä? Onko se väärin, moraalitonta? Saako paheksua? Ääneen, keskustelupalstalla tai omassa mielessään?

Entä mihin vedetään raja, kun pohditaan (jos pohditaan), milloin viedään ne kuuluisat tikkarit lasten käsistä tai ruusukkeet aikuisten talliseiniltä?

Luokissa ensinnäkin saattaa olla joitakin rajoituksia. Esimerkiksi seuratason HeC- ja HeB-luokissa voi olla rajauksena, että ratsukko ei saa olla startannut HeB- tai HeA-tasolla tai esimerkiksi aluekilpailuissa. Yksi näkökulma asiaan voisi siis olla, että jos luokka on avoin kaikille, se on silloin aidosti avoin kaikille ja siihen saa osallistua kuka tahansa millä hevosella tahansa. 

Suurin osa luokista on kuitenkin näitä avoimia, myös seuratasolla. Useimmissa tapauksissa jää siis ratsastajan oman harkinnan varaan, minkätasoisen luokan hän katsoo olevan itselleen ja hevoselleen sopiva.

Mietitään niitä prosentteja vielä. Virheettömällä ja sujuvallakaan suorituksella saadaan harvoin yli 70 %, ja voittotulos alkaa yleensä numerolla 6. Voittotulos on siis yleensä jotain tyydyttävän ja melko hyvän väliltä, koululaitostermein siis "seiskapuoli". En ole aivan vakuuttunut, voiko ratsukko olla liian helpossa luokassa, jos suoritus on 7½; lukion opettajana sanoisin oppilaalleni ennemmin, että ihan kiva, mutta parantaakin vielä voi. Kuitenkin tällainen arviointiskaala on juurtunut suomalaiseen koulukisojen arviointiin: jotta voisi saada kasin eli "hyvän", täytyy liikkeen olla niin hyvä, että tuomari ei löydä siitä oikeastaan mitään nokan koputtamista. Tämän vuoksi on mahdollista saada toistuvasti esimerkiksi 68 % eli jäädä alle "melko hyvän" ja saada silti tuimia katseita, että eikös olisi jo aika siirtyä vaikeampiin luokkiin. Prosenttierot saattavat myös kasvaa suuriksi luokan vaikeusasteen kasvaessa: ratsukko voi saada HeA:sta jatkuvasti 65 - 70 % ja VaB:ssä enää 60 % tai sen alle. Silloin voidaan ihan validisti pohtia, onko HeA kuitenkaan liian helppo, jos seuraavan tason prosentit jäävät mataliksi.

Tasoja noustessa vaatimukset kasvavat silläkin lailla, että hevoselta ja ratsastajalta vaaditaan kokonaan uusien liikkeiden osaamista. Todella moni kokenut kilpailija takoo 15-vuotiaalla, viimeiset 10 vuotta säännöllisesti kisanneella hevosellaan aluetason HeA:ta, koska hevonen ei opi vaihtoja tai ratsastaja ei opi ratsastamaan niitä. VaB-radasta voi toki saada hyväksytyt prosentit, vaikka vaihdot menisivät pipariksi, mutta ei hevonen yleisen käsityksen mukaan taida kuitenkaan sen tasoinen olla, jos se ei hyvänäkään päivänä osaa vaihtaa puhtaasti. Ei silloin taida olla kovin hauskaa niitä ratoja ratsastaa.

Mutta entä jos kyse on siitä, että mitään teoreettista estettä ratsastajan ja hevosen kehitykselle ei ole, vaan ei vain yritetä kehittyä? Entä jos ravataan vuodesta toiseen sitä tasoa, joka on ratsukolle kiva ja helppo, koska on mukavaa saada lähes varma ruusuke? Ei kai siinäkään mitään väärää ole, paitsi ehkä jos mennään tallikisoihin ratsastuskoulun poniratsastajien sekaan viemään HeC:n voitto sillä Totilas - Weltmeyer -kilpaorilla. Henkilökohtaisesti minun olisi kuitenkin varmaan vaikea saada pitkään iloa, jos vain päättäisin, että nyt kilpaillaan enää vain tällä tasolla ja ylemmäs ei edes yritetä. Olemme Mintun kanssa edenneet johdonmukaisesti tasolta toiselle kehityksen mukaan: 4-vuotiaana muutama HeC/B harjoituksena, 5-vuotiaana enimmäkseen HeB ja muutama ensimmäinen HeA, 6-vuotiaana enää vain HeA paitsi lämmittelyluokkana tai kauden avausluokkana yhteensä kaksi HeB:tä ja nyt 7-vuotiaana HeA ja katse jo VaB:tä kohti. Liian helpoksi homma ei ole muuttunut missään vaiheessa, koska vaikeampaa tasoa on lähdetty kisaamaan heti, kun kotona siihen kuuluvat asiat ovat alkaneet sujua asiallisesti.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele, että kilpailemisen pitäisi olla nousujohteista. Toiset ihan aidosti nauttivat siitä, että kisaavat vaikkapa HeB:tä vuodesta toiseen eivätkä halua sitä hankaluutta ja epävarmuutta, joka tulee uusien asioiden opettelusta ja niiden esittämisestä radalla. Eihän suuri osa ratsastajista kotitreeneissäkään varsinaisesti pyri kehittymään eri tasoilla ylöspäin niin pitkälle, että tulee seinä vastaan, vaan usein jäädään tyytyväisesti tietylle tasolle ja yritetään saada niistä asioista mahdollisimman sujuvia. Eikä siinä ole mitään väärää. Tämä harrastus on monelle tärkeää vastapainoa vaativaan työelämään ja arjen kiireisiin, ja ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua kisata ollenkaan tai nauttivat leppoisasta harrastamisesta.

Silti, siis vaikka ymmärrän, ettei eri tasoilla ole mikään pakko nousta kotitreeneissä tai kisoissa, minusta tuntuu, että moni jättää oman ja ratsunsa potentiaalin hyödyntämättä ihan vain siksi, ettei tule mieleen tavoitella korkeammalle. GP- tai vaikeiden luokkien ratsukot saattavat tuntua joltain kaukaiselta asialta, jota voi ihailla aidan takaa mutta jota ei tulisi mieleenkään itse tavoitella. Useimpia hevosiakaan ei kouluteta HeB/A-tasoa edemmäs, vaikka niillä ei olisi siihen mitään fyysistä estettä, koska on totuttu ajatukseen, että HeB/A on koulutetulle hevoselle normaali ja riittävä taso.

Tätä ajatusmallia olen nyt jo vuosia halunnut välttää. Minulla on puoliverinen, hyvärakenteinen urheiluhevonen, joka on tällä hetkellä terve ja kykenevä, joten miksen katsoisi, mihin se voi huolellisesti koulutettuna yltää? Ja sitten on vielä se ratsukon toinen puolisko eli minä itse. Itsekin olen tällä hetkellä terve, urheilullinen, hyvässä kunnossa ja kykenevä oppimaan uusia asioita. Miksen siis voisi oppia asioita, joita en vielä ole päässyt kokeilemaan? Seinä tulee jossakin kohtaa vastaan kaikille, mutta tarvitseeko sitä ennen pysähtyä, ainakaan metritolkulla ennen? Sanon asioille mieluummin "yritetään ja treenataan" kuin "en mä voi". Suomalaisten urheilijoiden vakiorepliikki "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää" ei ole ollenkaan hassumpi sanonta tässä kohtaa. 😁

Jätä ihmeessä kommenttiboksiin ajatuksiasi aiheesta!

Nämä kuvat on otettu huhtikuussa 2023. Kyllä on askeleeseen tullut pituutta ja joustoa treenin myötä!

Ei se silti kiiltokuvaa aina ole. Tässä vauhdikas vaihtotreeni (ja epäpuhdashan siitä tuli). :)

Rintakehä nousee ja askel saa lisää korkeutta. Ilmeestä näkee, että vielä joutuu pinnistelemään, mutta Minttu kyllä innostui näistä hetkellisistä isommista kokoamisista niin paljon, että on alkanut tarjota niitä silloinkin, kun en pyydä. Kokoamisastetta täytyy pikkuhiljaa vuosien myötä saada enemmän, jotta kilpatasoilla voitaisiin nousta.