Täytyykö hevosihmisen kumppanin olla hevosihminen?

Usein kansainvälisen tason kilparatsastajat mainitsevat haastatteluissaan kumppaneistaan jotain sen suuntaista, että on hyvä, että toinenkin on saman alan ihmisiä. Kenties onkin huomattavasti helpompaa selittää toiselle ratsastajalle, miksi tallilla vierähti tänään(kin) useita tunteja, miksi kisoissa vierähtää kesästä viikonloppu jos toinenkin ja miten voi olla, että sen miljoonia maksavan tallivuokran päälle voi tulla tulee vielä muitakin kustannuksia.

Suurin osa meistä kuitenkaan ei ole ammattilaisia eikä kilpaile ympäri Eurooppaa. Ja ehkei viikoittaista ratsastustuntia tarvitse sen kummemmin perustella kuten ei salikorttiakaan tai taidekerhon keramiikkakurssia. Mutta entä jos tavallinen harrastaja omistaa hevosen ja käyttää siihen aikaansa ainakin melkein joka päivä?

Tarvitseeko hevosihmisen kumppaninkin olla hevosihminen, jotta yhteiselosta selvittäisiin ilman hevosharrastukseen liittyviä konflikteja?

Hevostelu voi aiheuttaa hampaiden kiristelyä perhekunnassa nähdäkseni lähinnä kahdesta pääsyystä: raha ja ajankäyttö. Kolmanneksi – kenties ei yhtä yleiseksi mutta kuitenkin mainittavan arvoiseksi – syyksi voisi nousta yleinen suhtautuminen eläimiin ja erityisesti hevosiin.

Hevosen omistaminen on kallista. Tapoja hevostella on monia, ja halvimmalla päässee pienen paikkakunnan itsehoitotallissa tai velattomalla omalla pihalla, johon ei ole alunperinkään investoitu kauhean suuria summia. Monet meistä kuitenkin pitävät hevosta vuokratallilla täysi- tai puolihoidossa, valmentautuvat ja kilpailevat, satsaavat varusteisiin ja hevosen oheishoitoon ja maksavat tästä lystistä jotain muutamasta satasesta lähemmäs pariin tonniin kuussa. Kallis harrastus voi aiheuttaa muussa perheessä kakomista, jos sen vuoksi perheen yhteisiin hankintoihin on vain vaivoin jos lainkaan varaa. Tällaisia hankintoja voivat olla esimerkiksi suurempi asunto, remontti tai yhteiset lomamatkat.

Perheestä puhuessani tarkoitan kaikenkokoisia perheitä, siis myös kahden aikuisen, joilla ei ole lapsia.

Varsin monella pariskunnalla on sellainen järjestely, että parisuhteen vakiinnuttua tai viimeistään mahdollisia lapsia hankittaessa molempien palkat ohjataan samalle yhteiselle tilille, josta maksetaan ihan kaikki. Minä olen julistanut jo vuosia sitten, että en aio kuuna päivänä suostua tällaiseen ratkaisuun. Kun kaikki rahat ovat täysin yhteisiä, voin vain kuvitella sen päänsäryn, joka syntyy, kun kisahepan omistajan omatunto moukaroi kaksin käsin jälleen yhden 100 euron kisaviikonlopun tai 2500 euron satulahankinnan jälkeen. 

No mutta kaikestahan voi neuvotella, ja kypsät aikuiset tekevät juuri niin. Joo. Minä olen lapsena joutunut kysymään luvan ihan kaikkiin karkkipussia suurempiin hankintoihin, varsinkin leluostoksiin (joihin uusi aivan ihana laivastonsininen Equilinen huopakin varmaan olisi laskettavissa), vaikka kyseessä olisivat olleet erillisistä kotihommista tai esimerkiksi synttärilahjoiksi saadut rahat. Ihan ymmärrettäviä puolia siinäkin säännössä oli, en sitä tarkoita. Aikuistuttuani kuitenkin päätin, että hankin sellaisen ammatin ja tulotason, että voin maksaa itse omat hankintani enkä ikinä hankkiudu tilanteeseen, jossa joutuisin jälleen pyytämään lupaa siihen, että saan ostaa jotakin itse tienaamillani rahoilla. En varmaankaan edes kehtaisi ilmoittaa, että nyt tarttis satulan tai että nuo Passierin 200 euron suitset olisivat niin paljon kivemmat kuin Harry's Horsesin 30 euron – ja jos kehtaisin, oltaisiin jälleen tilanteessa, jossa aikuinen ihminen joutuu hattu kourassa neuvottelemaan omien rahojensa käytöstä, sillä ne eivät olekaan enää hänen vaan yhteisiä. Tämän vuoksi aion aina pitää oman tilini, josta makselen puhtaalla omallatunnolla omat hevoskuluni juuri niin kuin parhaaksi näen.

Osallahan kumppanina on hevosihminen, joka on itsekin niin korviaan myöten tässä hevosmaailman suossa, että puolison hevosen klinikkalaskun nähdessään tuumaa lähinnä "Sellaista on elämä". Ehkä tallimaksujen maksaminen yhteisistä rahoista ei tunnu pahalta, jos toinen on ikään kuin samasta puusta veistetty.

Vaikka finanssipuoli luistaisi, hevoseen menee aikaa. Meidän kahden aikuisen pikku perheessämme tämä ei ole ollut mikään ongelma, sillä työni lukion opettajana on sellaista, että käyn tallilla lähes aina päiväsaikaan. Viikonloppuisin molemmat ovat vapaalla, mutta yleensä en jää kykkimään tallille kovin pitkäksi aikaa, vaan koko reissuun menee kolmisen tuntia. Vapaapäivinä aamuihmisenä tykkään ajoittaa tallikäynnin usein niin, että olen takaisin kotona ehkä klo 12–14 välillä, jolloin iltapäivä ja ilta ovat vapaina johonkin muuhun kuin hevosteluun. Aamu-uninen avomieheni saattaa jäädä vielä nukkumaan silloin, kun itse jo lähden tallille. En usko, että hän kokee hevoseni vievän paljoakaan yhteistä aikaa, koska hän on itsekin harvoin kotona siihen aikaan, kun minä olen tallilla.

Kaikissa perheissä ajankäyttö ei kuitenkaan luonnistu näin omalla painollaan kuin meillä. Jos molemmilla olisi iltaisin käytettävissään noin neljästä kuuteen tuntia (klo 16/18–22) kotitöihin, yhdessäoloon, harrastuksiin ja mahdollisesti lastenhoitoon ja heidän kuskaamiseensa, prosenttiosuus tästä ajasta on kieltämättä suuri, jos toinen pääseekin töistä klo 16 ja on tallilla klo 17–20.30. Juuri tämän takiahan varsinkin ammattilaiset tuppaavat toivomaan, että puoliso olisi edes sen verran hevosihminen, että tämä viihtyisi tallilla itsekin ja hytkyttäisi mieluusti lastenvaunuja samalla, kun äiti tai isä ratsastaa.

Minulla ei ole koskaan ollut kumppanina hevosmiestä, mutta en ole sellaista kaivannutkaan. Nykyisen mieheni kanssa meillä on niin paljon muuta yhteistä tekemistä ja menoa, että hän käy varmasti mieluusti yksin salilla tai viskinmaisteluilloissa ja minä taas ratsastamassa. Käymme yhdessä esimerkiksi aurinkolomilla, mökillä, illanvietoissa, ravintoloissa ja varsinkin kesäisin ylipäätään ulkona. Suuri yhteinen harrastuksemme on hevimusiikki, jonka perässä reissaamme milloin millekin keikalle tai festarille.

Tärkeä kriteeri kumppanille on minusta kuitenkin eläinrakkaus. En voisi kuvitellakaan eläväni sellaisen ihmisen kanssa, joka ei hyväksy koiraani tai hevosharrastustani siksi, ettei ylipäätään pidä eläimistä. Mieheni on ollut muutaman kerran tallilla mukana, jos olen käynyt tekemässä siellä pikaisesti jotakin, ja samalla hän on auliisti täyttänyt vesiastiaa tai siivoillut tarhaa ja tietenkin rapsuttanut kauhean kivasti Minttua. Facebookin hevospäivityksiin hän laittaa joka kerta sydän- ja halirutistusemojeita. Olen siis saanut kaiken, mitä haluan.

Parasta rapsutusta!

<3