Mitä tavallinen suomalainen pulliainen saa tavoitella?

Mieltäni vaivaa ristiriita.

Suomalaiset on ihan paskoja ratsastajia. En löydä hevoselleni yhtään hyvää ratsastajaa, joka kelpaisi esittämään sitä kisoissa. Miksi suomalaiset eivät pärjää maailmalla? Miksi hyvät hevoset pitää myydä ulkomaille?

Kuulostaako tutulta?

Ristiriita syntyy siitä, että toisaalta myös seuraava kuulostaa tutulta:

Ei harrastaja tarvitse noin hyvää hevosta. Hyvät nuoret hevoset pitäisi antaa heti ammattilaiselle kisattavaksi eikä jättää harrastuskisaajille. Jos treenaa omaksi ilokseen eikä ammattinsa takia, mihin hevosessa tarvitsee hyviä liikkeitä?

Olen ajoittain osallistunut vastaaviin keskusteluihin hevostalli.netissä. Olen kertonut haluavani tulevaisuudessa hankkia laadukkaan nuoren puoliverisen ja valmennusta päästäkseni ratsastuksessa uudelle tasolle. Laadukkaiksi en määritellyt vain tulevaisuuden EM-toivoa vaan sellaiset, joissa on kokoa, näköä ja liikettä. Sellaisia me näemme Suomessakin vaativissa luokissa.

Mutta sitä ryöpyn määrää, jonka niskaani sain.

Pari nimetöntä (anteeksi, siis herrat ja rouvat viiva, piste ja Ei O'Mallah) tiesi tämän informaatiomäärän perusteella heti kertoa, että toivottavasti yksikään hevonen ei koskaan joudu minun ja vastaavien harrastelijoiden käsiin. Keskustelijat arvelivat, että olen varmaan nähnyt hevosten kuvia kirjoissa ja Schockemöhlen orikuvastoissa enkä vielä herännyt päiväuniltani. Itse asiassa voisin nyt vain jatkaa heppakirjojeni lukemista ja keppihevostelua.

Hyvin liikkuva ja kokoamiskykyä osoittava puoliverinen kuuluu ammattilaiselle. Harrastajan ratsuksi riittää lämminverinen ravihevonen, suomenhevonen tai jokin muu pieniliikkeinen vipeltäjä, joka kestää raastavaa ohjien käyttöä ja tädin pomppimista satulassa. Sä et tartte, kuului yleinen mielipide. Keskustelussa taisi vilahtaa myös käsite liian hyvä hevonen.

Olen kyllä kuullut liian vaikeista hevosista. Huippuhevosten viimeinen silaus syntyy usein siitä, että niiden nerouden ja hulluuden välimatka on äärimmäisen kapea. Mutta minä en puhu nyt huippuhevosista, puhun hyvistä hevosista (ks. määritelmä muutama kappale ylempää).

Palataan kirjoituksen alussa esitettyyn ajatukseen: suomalaiset ovat paskoja ratsastajia, jotka jurnuttavat vuodesta toiseen HeC-B-tasolla. Todetaan toinen perisuomalainen ohjenuora: älä hanki liian hyvää hevosta, hanki tasainen ja vaatimaton äläkä luule olevasi mitään. Eikö jälkimmäisen toteuttaminen johda vääjäämättä ensimmäisen toteutumiseen?

Kaikki kunnia hevosille, jotka ovat kaikki upeita eläimiä ja joilla kaikilla on jokin tarkoitus. En tarkoita sanoa, etteikö vaatimattomilla hevosilla olisi arvoa. Eläiminähän ne ovat yhtä arvokkaita ja kunnioitettavia, ja minä pidän kaikista eläimistä. Tarkoitan ihmetellä, miten ratsastaja oikein kehittyy tietyltä tasolta ylöspäin, jos hän tyytyy joka kerta hankkimaan laiskanpulskean karvamammutin, jonka luonne on yhtä järkkymättömän tasainen kuin askelluksensakin. Miten ratsastaja voi oppia kokoamaan hevosta koottuun raviin, jos hevosen kapasiteetti yltää vain harjoitusraviin? Miten isossa liikkeessä oppii istumaan, jos hevosesta ei sellaista parhaanakaan päivänä irtoa? Miten ratsastaja voi päästä maistamaan Kyran mainitsemaa mansikkahilloa, jos kovankin ähertämisen jälkeen kannen saa vihdoin auki ja huomaa, että purkissa on mustikkahilloa? Yrittäisitkö tämän jälkeen jollain keinolla saada mustikkahillosta mansikkahilloa, tai ostaisitko kaupasta kenties uuden purkin mustikkahilloa ja toteaisit, ettet tullut hullua hurskaammaksi?

Suomalainen perisynti tuntuu olevan muiden tekemisen tason haukkuminen ja toisaalta pyrkimys kieltää kaikenlainen kehitys muilta kuin harvoilta valituilta oikeilta ratsastajilta, joita hevosihmisten tietotoimiston mukaan Suomessa on arvioijasta riippuen noin 0–5. Suutari pysyköön lestissään.

Vaatimattomallakin liikkujalla voi tietysti oppia monenlaisia taitoja, ja on kannattavaakin opetella ensin tietyt perustaidot tasaisella hevosella ennen herkempiin ja isommin liikkuviin siirtymistä. Mutta jos hevosen luonne ja ratsastajan (puutteellisetkin) taidot kohtaavat niin, että harjoittelu on turvallista, en näe mitään syytä, miksi harrastaja ei saisi hankkia laadukkaampaa hevosta vaikka vain omaksi ilokseen. Kuka määrittelee, mitä kukin tarvitsee? Hevonen ei ainakaan tarvitse kansainvälisiä tai ylipäätään mitään kilparatoja ollakseen onnellinen, joten jos pikkurahasta ei ole puutetta, GP-toivon voi ostaa vaikka pelkkään kotitreeniin. Ainakin minä saan harrastuksestani enemmän irti, kun kun hevonen ja varusteet ovat hyviä ja kun tiedän, että edistyminen on vain omasta kehityksestäni kiinni. Ratsastajalla on käsittääkseni edelleen vapaus asettaa tavoitteensa niin korkealle kuin tahtoo, eikä ole kenenkään asia päättää toisen puolesta, mitä saa tai ei saa tavoitella.

Kun tavoite on asetettu, on päästävä selvyyteen siitä, mitä sen saavuttaminen vaatii. Siihen tarvitaan jonkin verran rahaa, valmennusta ja riittävän laadukas hevonen, joka on riittävän yhteistyöhaluinen toimiakseen amatöörin treenikumppanina. Pelkkä hyvä luonne ei kuitenkaan riitä, sillä kaikkien hevosten kyvyt eivät riitä kaikkeen, vaikka kuinka kouluttaisi. Eiväthän kaikki ihmisetkään tule keskinkertaista kummemmiksi joka urheilulajissa. Minä en 163-senttisellä varrellani varmaankaan tulisi erityisen hyväksi korkeushyppääjäksi, vaikka valmentajani yrittäisi uskotella, että pääsen rimasta varmasti yhtä hyvin yli kuin 180-senttinen kilpailijani. En myöskään usko, että minun erityisesti kannattaisi yrittää kouluttaa sohvapuudelista metsästyskoiraa, jos se (oletettavasti) ei osoita siihen lahjoja ja jos pelkkä metsässä liikkuminen on sille hidasta ja vaikeaa.

Jokaisella on oikeus pyrkiä kehittymään niin hyväksi kuin haluaa. Kehittyminen vaatii, että joskus mukavuusalueelta on poistuttava. Psykologiassa puhumme lähikehityksen vyöhykkeestä: se tarkoittaa potentiaalista kehitystasoa, joka on mahdollista saavuttaa, kun osaavampaa apua on saatavilla. Minusta se tarkoittaa ratsastuksessa hyvän opettajan lisäksi hevosta, jossa on enemmän laatua kuin ratsastaja osaa tällä hetkellä vielä hyödyntää. Silloin hevonen voi olla kuin nelijalkainen mansikkahillopurkki, jonka auki saadakseen on vain yritettävä ja välillä myös erehdyttävä. Mutta kun oikea strategia lopulta löytyy, ratsastaja pääsee käsiksi mansikkahilloon ja tietää tästä lajista taas hitusen enemmän kuin ne, jotka eivät edes yrittäneet.

Syksyllä yrittämässä.