Miten minusta tuli ratsastaja?

Kaikista harrastuksista ei ole tapana ottaa itselleen kuvaavia määritteitä. Harrastan lenkkeilyä kävellen tai juosten joka päivä, mutta en sano itseäni lenkkeilijäksi, paitsi sen tunnin ajan, kun olen lenkkipolulla. Kotiin tullessani muutun lenkkeilijästä jonkin muun aktiviteetin edustajaksi. En ole myöskään ajaja, vaikka ajan autoa joka päivä, enkä elokuvakatselija, vaikka katson elokuvia useammin kuin joku itseään ryhmäliikunnan harrastajaksi kutsuva tosiasiallisesti käy ryhmäliikunnassa. Mutta ratsastaja minä olen. Olen ollut ratsastaja jopa niinä yksittäisinä vuosina, kun käytössäni ei ole ollut yhtään hevosta ja en ole päässyt ratsaille pitkään aikaan.

Jonkinlainen viehätys hevosiin minulla oli jo ihan pienestä asti, kuten suurella osalla muistakin lapsista. Kinusin aina talutusratsastuksiin, jos sellaista oli jossakin tapahtumassa. Muistan noin 7-vuotiaana saaneeni joululahjaksi kirjekuoren, jonka sisällä oli 10 kerran ratsastuskortti läheiselle Savisaaren ratsastuskoululle Kuopiossa. Saatoin olla käynyt joillakin irtotunneilla ennen sitä, mutta viimeistään tuo kortti oli konkreettinen alku ratsastusuralleni.

Ratsastin Savisaaressa kerran viikossa reilut kolme vuotta, ja 10-vuotiaana koitti ensimmäisen kesäleirin aika. Se oli ratsutalli Heppahovin esteleiri, joskin vaihdoin samalla viikolla olevalle yleisleirille, koska tehtävät osoittautuivat vielä vähän liian vaativiksi. :D Leiriponini oli shettistamma Ipalina, ja muistan vieläkin, miten mukava sillä oli ratsastaa ja miten rentouttavaa sitä oli talutella lähitienoilla. Heppahovi vei mennessään, ja vaihdoin tallia pysyvästi. Pian sain ensimmäisen hoitohevoseni, welsh-ruuna Villen, ja tallikäyntini tihenivät pariin kertaan viikossa, vaikka vielä ratsastin vain kerran viikossa.

Taisin olla noin 14-vuotias, kun aloitin tallin valmennusryhmässä. Se oli ryhmä, joka treenasi kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi otin usein yhden tai kaksi itsenäistä ratsastusta viikossa. Ratsastin säällä kuin säällä enkä luopunut vapaatunneistani, vaikka kenttä oli kuinka jäässä tahansa ja vaikka taivaalta satoi räntää – sitten harjoittelin vaikka pelkkiä käyntitehtäviä. Viimeistään tuolloin syttyi sellainen kipinä, että en halunnut unohtaa tätä harrastusta tai jäädä ratsastelemaan kerran viikossa.

Ensimmäinen oma hevoseni Valtteri oli Heppahovissa jonkin aikaa majaillut hevonen, joka sittemmin myytiin ja joka kuitenkin myöhemmin saapui takaisin, sillä se oli muka vaikea. Valtteri ostettiin minulle vuonna 2006, ja jäin sen kanssa ensin Heppahoviin ja myöhemmin Ohenharjun talleille. Valtteri oli kyllä vauhdikas ja monissa asioissa varsin raaka, mutta se oli herkkä, kiltti ja hyvä harjoitteluhevonen. Valtteri myytiin vuoden 2010 alussa, kun lukioni oli päättynyt ja olin lähdössä pikkuhiljaa opiskelemaan.

Turun yliopiston opiskeluvuosinani 2010–2015 ratsastus oli vaihtelevaa. Noin puolet tuosta ajasta minulla oli yksi tai useampia ratsastettavia parilla eri tallilla Turussa ihan niin usein kuin ehdin käydä, yleensä 4–6 päivää viikossa. Oli myös pari sellaista vuotta, jolloin ratsastettavia ei ollut. Noina parina vuonna koin konkreettisesti pitkästä aikaa, miltä tuntuu olla ilman hevosia. Voisinko tottua tähän? Tulisiko minustakin yksi niistä, jotka ratsastavat nuorena ja lopettavat harrastuksena myöhemmin?

Ei tullut. Palo tallille oli kova, ja jos en päässyt ratsastamaan (tai vaikka pääsinkin), luin hevoskirjallisuutta, osallistuin keskusteluihin tiedätte-kyllä-millä palstalla, kävin katsomassa klinikoita, HIHS:ssä, messuilla ja niin edelleen. Vuoden 2015 alussa valmistuin, ja samana kesänä päätin, että nyt on aika ottaa uudenlainen harppaus ratsastajana. Heinäkuussa talliin käveli projektien projekti, ensivaikutelman perusteella hirveksi kutsumani Nala. Loput tiedättekin.

Vaikka hyvässä opetuksessa oppii parhaiten, olen vasta viime vuosina yksin liikutushevosteni kanssa treenatessani oppinut oikeasti ratsastamaan. Ratsastuskoulun hevoset olivat niin hyvin koulutettuja, kilttejä, ihania hevosia, että ei niiden kanssa ollut sellaisia ongelmia kuin karmea vinous, alta juokseminen, pienimmänkin tuntuman vastustelu ja muu koheltaminen. Olin tottunut siihen, että hevonen kyllä osaa ja tekee helposti ja mielellään, jos vain pyydän sinnepäin. Nämä raa'at hevoset vasta tekivät minusta ratsastajan, kaikista eniten Nala, josta varmasti tulee sen vuoksi yksi elämäni hevosista, vaikka se on vain lyhytaikainen projektihevonen.

Ratsastajaksi opettelemassa.

Nala projektin alussa syksyllä 2015.

© Eveliina Korhonen

© Eveliina Korhonen