Harrastaja tarvitsee kokeneen hevosen, jonka ammattilainen on vähintään peruskouluttanut hyvin.
Mutta eikö jokaisella ammattilaisella ole takanaan ensimmäinen hevonen, jonka kanssa oli vain ruvettava opettelemaan, miten hevonen toimii? Syntyikö John Whitaker Miltonin selkään kesken maailmancup-radan? Onko Charlotte Dujardinin takapuoli ollut aina yhtä tiiviisti kiinni Valegron satulassa? Pääsevätkö tallien ja opistojen ratsuttajaoppilaiksi vain ne, joilla on jo ratsuttajatutkinto ja 30 vuotta kokemusta?
Ratsuttamisesta ei tässä blogissa tietenkään ole kyse. Sen termin miellän ammattilaisen ratsukoulutukseksi. Nala oli minulle tullessaan kyllä "ratsukoulutettu" – se tunnisti kääntävät, pysäyttävät ja eteenpäin ajavat avut ja osasi liikkua eri askellajeissa. Ongelmia oli kuitenkin useita: Se ei hyväksynyt tuntumaa suuhunsa edes pysähdyksissä, vaan heilutti rajusti päätään askellajista riippumatta. Sen ravin tahti rikkoutui jatkuvasti, sillä se höösäsi kaikenlaista ylimääräistä. Se ei kulkenut suoraan muttei kyllä taipunutkaan, vaan viisti takaosaansa ulospäin (ja jälleen rikkoi tahdin...). Laukka nousi, mutta ravin kautta. Pohkeenväistöä käynnissä se protestoi: ei tainnut siitä mitään tietääkään, tai jos tiesi, olisi mieluusti unohtanut koko jutun. Apuihin se reagoi usein hyvin teatraalisesti.
Ennen ostopäätöstä tietysti tarkistutin hevosen ja raspautin sen hampaat. Koska se ei vaikuttanut olevan kipeä mistään ja liikkui kuitenkin halukkaasti ja reippaasti maastossa, päätin ostaa sen. Tunnustan kuitenkin miettineeni hevosta katsoessani, että tuo on joko ravuri tai aasi, mutta en ole varma, kumpi.
Käsittelyssäkin oli ongelmia, vaikka hevonen on luonteeltaan kiltti. Se oli oppinut varaamaan painonsa sille jalalle, jota joku onneton yritti nostaa. Parin päivän ähräämisen jälkeen jouduin toteamaan, että on aika vaihtaa taktiikkaa. Opetin Nalan vaihe vaiheelta nostamaan jalkansa raipan kanssa: raipan kevyt koputus jalkaan tarkoitti ensin painon varaamista pois jalalta, sitten jalan nostamista kavion kärjelle, sitten jalan nostamista ilmaan, sen koskemisen sallimista ilmassa ja lopulta sitä, että ihminen sai kaikessa rauhassa puhdistaa kavion. Koska kyseessä on tamma, joka jalka oli tietenkin ihan eri juttu – sain toistaa samat vaiheet alusta lähtien jokaisen jalan kanssa erikseen. Nykyään tässä ei ole enää mitään ongelmia. Leipää ja porkkanoita kului, mutta kummasti ne sytyttivät hevosessa halun tarjota milloin mitäkin kaviota, vaikka en olisi edes pyytänyt. Sekin vaihe tasoittui nopeasti.
Tällä hetkellä Nala on ollut minulla siis heinäkuusta 2015 lähtien, ja se on kehittynyt noista ajoista jo paljon. Tulevissa postauksissa kuvailen alkusyksyn ongelmia ja sitä, millaisilla keinoilla aloin niitä ratkoa.
 | ||
| Kuva Nalasta sen saapumispäivänä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti