Miten tulla hyväksi ratsastajaksi, kun kultalusikoita ei kaikille riitä?

Näen heti otsikossa ensimmäisen ongelman: mikä on hyvä ratsastaja? Onko se VaB-tasoinen harrastaja, joka osaa ratsastaa hyvin koulutetulla hevosella sujuvasti esimerkiksi tuon tason kisaradan? Onko se HeA-tasoinen ratsastaja, joka ajan kanssa saa jokaisesta jäykästä, hermostuneesta tai muuten vain kapakalan lailla liikkuvasta hevosesta rennon, koko kropastaan pyöreän ja irtonaisesti liikkuvan hevosen, joka työskentelee mielellään? Vai onko hyvä ratsastaja vasta sitten, kun kouluttaa useita hevosia vähintään vaikeisiin luokkiin ja toisella kädellä sisäänratsastaa muutaman villin orin viikossa?

Minä haluan tulla hyväksi ratsastajaksi. En oikein vain itsekään vielä tiedä, miten sen määrittelisi. Julkiseksi olen asettanut sen tavoitteen, että joskus vielä haluan kisata vaativissa luokissa ilman, että radalla tarvitsee hävetä – ja tapanani on pitää se, mitä itselleni lupaan. Ratsastuksesta on tullut minulle jo vuosia sitten sen verran vakava juttu, että osaan nähdä itseni puskailemassa vain maastossa treenien välipäivinä, en koskaan kentällä.

Rahaa on kuin roskaa eikä lopu koskaan. Siis jos sattuu omistamaan oikean sukunimen (synnyinlahjana saadun tai naidun), saamaan miljoonien sijoituksen Sambian ex-presidentin vaimolta tai keksimään Angry Birdsin. Ja rahaahan jaetaan joka lauantai, täytyy vain tietää oikeat numerot.

Hevospiireissä tiedetään, kuinka kallista ratsastus on pelkkänä harrastuksenakin. Edullisenkin hevosen ylläpitoon tavanomaisella vuokrapaikalla saa kulumaan satoja euroja kuussa ilman yrittämistä. Maneesinkäyttömahdollisuus, valmentautuminen, laadukkaan hevosen ostaminen ja kisaaminen nostavat kuluja eksponentiaalisesti. Jotain vihiä harrastuksen kuukausittaisesta laskusta saattaa olla hevosnaisen tai -miehen kotijoukoillakin, vaikka hevosihmiset ovat yleensä taitavia vaihtamaan puheenaihetta näin vaarallisilla vesillä seilatessaan.

Mitä sitten on tehtävissä, jos potti ei osunut kohdalle, Jenni on jo varannut Steve Guerdatin ja sambialainen sijoituskuviokin osoittautui nigerialaishuijaukseksi?

Ensin kannattaa tehdä itselleen selväksi, mikä on tavoite. On aivan eri asia tähdätä Kanta-Hämeen HeA-ratojen kunkuksi tai oppia ratsastamaan hevosen takaosa alle kuin menestyä kansainvälisillä GP-radoilla. Jälkimmäiseen tarvitaan mielellään hevosen painosta kultaa, mutta vähintään elämän omistaminen ratsastukselle ulkomailla, ympäripyöreitä päiviä ja oikeita kontakteja. Keskitytään siis siihen, miten tavallinen harrastaja voi parantaa tasoaan.

Olen esittelysivullani kertonut, että aloin ratsastaa niin kuin useimmat muut: 7-vuotiaana kerran viikossa tunneilla. Ratsastin tuolla ensimmäisellä tallilla muutaman vuoden, mutta menin 10-vuotiaana kesäleirille toiselle tallille ja jäin sille tielle. Yksi tärkeä virstanpylväs taitojeni kehittymisessä oli se, että yläasteikäisenä aloin ratsastaa opetuksessa kahdesti viikossa ja tämän lisäksi itsenäisesti ratsastuskoulun hevosilla noin 1–3 kertaa viikossa. Kerran viikossa ratsastamalla kenestäkään ei tule kovin hyvää, sillä vaikea laji vaatii paljon toistoja. Ylimääräisiä ratsastuskertoja saattaa tienata esimerkiksi tallitöillä, jos useat viikkotunnit käyvät muuten liian kalliiksi.

Joskus on tingittävä mukavuudesta ratsastaakseen. Kuva on otettu tunnin maastolenkin jälkeen, kun aurinko on juuri nousemassa.

Jokaisella hyvällä ratsastajalla on takanaan monta tuntia opetusta. Harmikseni en ole voinut viime vuosina valmentautua, sillä opiskeluvuosinani opintotuki oli priorisoitava muihin asioihin. Suotavaa olisi, että opetus ei olisi satunnaista, vaan valmentaja ottaisi ratsukon kunnolla siipiensä suojaan. Parhaankaan gurun opit eivät muodostu rutiineiksi, jos niitä harjoittelee opetuksessa vain pari kertaa vuodessa.

Hyvä ratsastaja osaa ratsastaa monenlaisilla hevosilla. Kuten mainitsin, ennen Nalan hankintaa opiskelin muutamia vuosia, ja oli ratkaistava, kuinka voin ylläpitää harrastustani, joka uhkasi edellisen hevosen myynnin jälkeen lopahtaa vasten tahtoani. Seurasin säännöllisesti hevosihmisten tietotoimistona tunnetun foorumin markkinapalstaa ja keskusteluja saadakseni vihiä mahdollisista ratsastajaa vailla olevista joutilaista hevosista. Jossain vaiheessa onni osuikin kohdalle, ja pääsin ratsastamaan kahden vuoden aikana muutamaa eri suomenhevostammaa, seuraamaan niiden tiineyttä, käymään oriasemalla apukäsinä ja auttamaan varsojen ensi askelien kanssa. Ratsastuspäiviä kertyi 3–6 viikossa. Kun ratsastusmahdollisuudet vähenivät, vuoteen en löytänyt uutta paikkaa, mutta sitkeällä etsimisellä onnisti jälleen. Ratsastin jälleen erilaisia hevosia kurittomista ja säikyistä pikkuponeista alkaen, välillä useita hevosia päivässä. En ole kieltäytynyt nousemasta hevosen selkään, ja jokaisen ratsun kanssa tavoitteeni on ollut ratsastaa siitä niin hyvä kuin suinkin pystyn, ratsastinpa sillä kerran tai joka päivä.

Nala on projektini. Harrastuskaverini, hevosystäväni, mutta myös opinkappaleeni. Halusin raa'an hevosen, jonka kaltaisia olin viime vuosina työstänyt, jotta saisin harrastaa mutta ennen kaikkea tulla tässä lajissa paremmaksi. Yksikään hyvä ratsastaja ei ole syntyessään ratsuttanut kymmeniä hevosia, vaan lähes jokaisen on ollut joskus pakko mennä ensimmäisen raakileen selkään ja katsoa, mitä tästä hommasta oikein tulee. Lähes jokaisen siksi, että jokunen ratsastaja on saattanut kilpailla korkealla tasolla niin, että jokainen hevonen on aina ollut ratsastajan käyttöön siirtyessään valmis ja kokenut. Tällaisia hevosia kutsumme opetusmestareiksi. Kokeneen hevosen hankkiminen on toinen tie kohti hyvää ratsastustaitoa ja usein helpompi ja nopeampi. Kynnykseksi saattaa kuitenkin jälleen muodostua raha. Jos hevonen on asiallinen käsitellä ja pitkälle koulutettu, se on kallis – ja jos se ei ole kallis, se on ikääntynyt tai sen jalkojen röntgenkuvista eläinlääkärillä olisi muutama valittu sana sanottavanaan.

Halua oppia ei korvaa mikään. Ratsastaja on onnenpekka, jos hänellä on käytettävissään aina laadukkaat ja hyvin ratsastetut hevoset, paljon valmennusta ja hyvät harjoitteluolosuhteet. Mutta motivaatio punnitaan siinä vaiheessa, kun kenttä on kova, hevonen on lassottu suoraan Latvian pelloilta eikä George Morriskaan käy joka viikko naapurissa pitämässä näytösklinikoita. Viime vuonna vietin pitkän päivän kylmässä maneesissa kohmeisin sormin ja jääpuikko nenän päässä vain katsoakseni, kun Lilli Luoma valmensi tavallisten nuorten ryhmiä. Kyselin häneltä nuoren hevosen valmentamiseen liittyviä kysymyksiä. Turusta Helsinkiin matkasin nähdäkseni, miten Emile Faurie ratkoo kouluhevosten ongelmia. Ottakaa selvää, missä taitavat opettajat järjestävät valmennuksia, ja menkää katsomaan, vaikka se tarkoittaisikin aikaista aamuherätystä.

Oppia voi ammentaa myös laadukkaasta kirjallisuudesta ja videoista. Palaan yhä säännöllisesti Kyran teokseen tarkistaakseni, olenko kuitenkaan ymmärtänyt jotakin jo 100 kertaa lukemaani kohtaa oikein. Youtubessa on useiden huippuratsastajien opetusvideoita ja hyviä harjoitusvinkkejä. Hevoseen on syytä tutustua myös pintaa syvemmältä, jos haluaa tietää, miksi sen lihakset toimivat niin kuin toimivat. Tästäkin on olemassa runsaasti artikkeleita, jos vain englanti sujuu.

Asenne on paljon käytetty ja kulutettu sana, mutta minulle se tarkoittaa, että ratsastukseen on asennoiduttava oikein, jotta tulosta voisi syntyä. Jos hevosen selkään mennään vailla suunnitelmaa, kiireellä ja sillä ajatuksella, että jopas on ilmoja pidellyt, ratsastus jää helposti köröttelyksi eikä kehitä sen paremmin hevosta kuin ratsastajaakaan. Tätä ei pidä sekoittaa siihen, etteikö hevosella tulisi olla kevyitä päiviä, mutta kevyen jumppauksenkin olisi syytä olla laadukasta. Hyviä harjoituksia kannattaa kerätä vuosien varrella talteen ja kirjoittaa niiden yhteyteen, missä harjoitus on teetetty, millaisille hevosille ja mikä sen tavoite on. Pikkuhiljaa tästä työkalupakista voi saada työkaluja, jotka jäävät omaan takataskuun pysyvästi.

Matkassa on monta mutkaa, mutta nähdäkseni hyvä ratsastaja ei pyri oikaisemaan kurveja suoriksi vaan ajaa rauhallisesti jokaisen mutkan, tarvittaessa vaikka pysähtyy. Hyvä ratsastaja pyrkii ratkomaan ongelmat, ei peittelemään niitä. Näin taito kehittyy, mutta jos tätä lajia rakastaa, kaikki vaiva on varmasti palkinnon arvoista.

Jos hevonen ei anna ottaa talliselfietä vaan tunkee mielenvikaisena joka kuvaan mukaan, onko se merkki siitä, että ihan oikea kavioliitto on syntymässä?