Kuolaintuki, tuntuma – entä jos sitä ei ole?

Tahti, rentous, kuolaintuki, lennokkuus, suoruus ja kokoaminen. Kouluratsastuksen koulutusportaat – tässä järjestyksessä – ohjaavat ratsuhevosen koulutusta. Projektihevoseni kanssa joudun miettimään niitä toden teolla, sillä olen tämän puolen vuoden aikana kokenut, millaista on, kun edellä mainittuja ominaisuuksia ei vain ole. Pakka leviää niin että käki on äimänä, ja tekisi mieli muuttaa Bengaliin sandalintekijäksi.

Kuolaintuki tarkoittaa, että hevonen hyväksyy pehmeästi ohjastuntuman suussaan olevaan kuolaimeen ja seuraa tuntumaa. Se ei siis pyri eroon tuntumasta nostamalla päätään, vetämällä päätään kohti lapojaan tai muutenkaan nyhtämällä, vaan se päinvastoin pyrkii säilyttämään tuntuman, vaikka ratsastaja pidentäisi tai lyhentäisi ohjia.

Miksi sitten kirjoitan tässä vaiheessa kuolaintuesta, jos se on koulutusportaikossa vasta kolmantena? Syy on yksinkertainen.

 Kun ostin Nalan, se ei hyväksynyt kuolaintuntumaa. Olin kyllä nähnyt siitä alkuvuodesta 2015 otetun videon, jossa se enimmäkseen hyväksyi jonkinlaisen tuntuman, mutta kesäleiritunnit eivät tehneet Nalalle hyvää. Myyjän mukaan se oppi silloin venkslaamaan päänsä kanssa. Kun hevosta esiteltiin minulle, se heitti rajusti päätään sekä esittelijäratsastajalla että minulla joka askellajissa ja pysähdyksissä. Kuolaintuntuman vastustus oli niin rajua, että se häiritsi koko liikkumista: hevonen ei pysynyt tahdissa eikä voinut rentoutua. Kuten ensimmäisessä postauksessa totesin, teetin tietenkin eläinlääkärin tarkastuksen ennen ostopäätöstä. Kun hevonen ei eläinlääkärin mielestä ollut mistään kipeä, pyysin samalla raspaamaan hampaat kunnolla, sillä piikit hampaissa voivat aiheuttaa rajuja oireita. Suukin oli kunnossa. Siispä nimet paperiin ja hevonen traileriin. Totesin, että minun olisi ensin saatava hevonen hyväksymään kuolaintuntuma, ennen kuin se voisi pysyä tahdissa ja rentoutua.

Hevonen vastustaa tuntumaa heittämällä päätään ylös. Tällöin myös sen selkä jännittyy ja menee notkolle. Samalla takajalat jäävät kauas taakse ottamaan pientä, lyhyttä askelta. Kaikki tämä johtaa hevosen etupainoisuuteen.

Hevonen vastustaa tuntumaa heittämällä päätään alaspäin kohti ryntäitä, ns. tulemalla "tyhjäksi" edestä. Myös tässä tilassa koko kroppa jännittyy eivätkä takajalat pääse syvälle rungon alle, jolloin hevonen tulee hyvin etupainoiseksi.

Kun Nala oli saapunut kotitallille, en mennyt heti selkään tappelemaan ohjien kanssa. Aloin opettaa ensin maassa seisoen, kuinka kuolaintuntumaan tulee reagoida. Otin ohjiin kevyen tuntuman, josta hevonen ei päässyt eroon heittämällä päätään. Kun se rauhoittui hetkeksi ja seisoi hiljaa paikoillaan, vaikka pidin ohjia, kehuin sitä ja höllensin tuntumaa vielä entisestään kuitenkin niin, että tuntuma edelleen säilyi. Näin Nala oppi, että tuntuma suuhun tulee sallia ja että se on itse asiassa ihan harmiton asia. Tein harjoituksen parina ensimmäisenä päivänä juuri ennen ratsastusta, jotta oikea reagointitapa muistuisi hevosen mieleen myös silloin, kun ratsastaja on selässä. Pyysin hevosta myös kävelemään samalla, kun kävelin itse sen vieressä pitäen ohjia tuntumalla.

Selässä en tehnyt muutamaan ensimmäiseen päivään juuri mitään muuta kuin kävelin ja ravasin kenttää ympäri mahdollisimman suurella uralla. Ainoa tavoitteeni oli pitää vakaa kontakti kuolaimeen silloinkin, kun hevonen koettaisi paeta ohjastuntumaa heittämällä päätään. Nala ei ainoastaan pelannut päänsä kanssa, vaan näin tehdessään se myös hidasti, jolloin heittäminen oli entistä helpompaa. Tämän asian päätin ratkaista käskemällä hevosta välittömästi eteen, jos se kadotti tuntuman. Järkeilin, että hevonen ei kenties enää halua yrittää luistaa töistä, jos se tietää kuitenkin tulevansa käsketyksi eteenpäin.

Taktiikka toimi. Nala oppi hyväksymään kuolaimen melko hyvin jo muutaman kerran jälkeen. Varsin pian se alkoi myös aktiivisesti itse hakea pyöreää muotoa ja tukeutua kuolaimeen, sillä se oppi, että tällä tavalla se pääsee kaikkein helpoimmalla ja saa kehuja.

Tässä tuntuma on jo edellisiä kuvia parempi. Käynnissä hevonen tosin saisi venyttää kaulaansa vielä pidemmäksi ja astua vielä syvemmälle runkonsa alle.

Tässä kuvassa Nala on jo oppinut hakeutumaan kuolaintuelle. Muoto on työskentelymuodoksi sopiva: ei liian avoin tai ahdas, ei liian matala tai korkea, ja tuntuman voimakkuus on sopiva. Takajalat ovat jo paljon paremmin töissä edellisiin kuviin verrattuna.

Täysin Nala ei ole vanhoja kujeitaan unohtanut, sillä se alkaa edelleen pelata joskus päänsä kanssa silloin, kun se kuumuu tai kun se haluaa kertoa, että jokin asia on vaikea tai tylsä. Se protestoi päällään rajusti joka kerta, kun pyydän sitä tekemään jotain sellaista, mitä se ei ole ennen tehnyt. Kun asiat ovat sille helppoja ja päivän energiatasoon sopivia, se kuitenkin hakeutuu pehmeälle tuntumalle ja sen muotoa voi säädellä. Jotain on siis tehty oikein.