Varustepostaus osa 1: Nalan varusteet

Viime postauksessa mainitsin, että nykyään olen oikeastaan varusteurheilija. Haluan satsata laadukkaisiin varusteisiin, jotka kestävät käyttöä, palvelevat hyvin käyttötarkoitustaan ja ovat kauniita. Tässä postauksessa esittelen joitakin Nalan varusteita

Satula ja tarvikkeet

Kerroin viime postauksessa, miksi päädyin vaihtamaan äskettäin satulaa: Kieffer Aachenin yleissatula ei tuntunut enää istuvan, ja kaipasin itsekin parempaa ja tukevampaa satulaa, sillä satula tuntui haittaavan suoritusta. Nykyinen satulakokelaamme on Prestige Top Dressage SP, jota en kuitenkaan ole vielä lunastanut itselleni. Siinä on sopivasti muttei liikaa kuppimaisuutta ja isot, pehmeät polvituet.

Jalustimet ovat Hööksistä. Merkkiä en muista, mutta tavanomaiset turvajalustimet, joissa siis mustan kumiosan sisällä on liikkuvia niveliä.

Kieffer Aachenissa satulavyönä oli nahkainen vyö, jossa keskellä on yksi ja molemmissa sivuissa yhdet renkaat apuohjia varten. Renkaisiin on kätevä kiinnittää esimerkiksi sivuohjat juoksutukseen. Malli saattaa olla Presence – ostin vyön satula.comin varastosta, ja vyö ainakin näyttää samalta kuin satula.comin valikoimissa. Koulusatulavyönä on tällä hetkellä kaapissa Glen Gordonin nahkainen vyö, joka oli minulla ennestään. Prestige Top Dressage SP:ssä vastinhihnat ovat kuitenkin aika lyhyet, ja Nala tarvitsee pidemmän vyön, joten olen tilaamassa Mattes Crescent -vyötä lampaankarvapehmusteella. Siitä olen kuullut paljon kehuja.

Useimmilla kai on jonkinlainen heikkous tiettyihin hevosvarusteisiin. Minulla se on hyvän satulan lisäksi satulahuopiin. En kylläkään omista niitä ollenkaan liikaa, mutta joskus voin melkein nähdä unissani, että taivaalta sataa satulahuopia... ;) Merkeistä suosin Equilinea, Euro-Staria ja Eskadronia, sillä huovat ovat hevoselle mukavia, ryhdikkäitä, laadukkaita ja pysyvät hyvin muodossaan, ja toki ne ovat kauniita katsella. Estemallin huopia on neljä: Euro-Star (3), Scharenberg (1) ja yleismalleja yksi Harry's Horse. Kouluhuovat on merkiltään Equiline (2) ja Eskadron (5).

Equilinen sininen malli. Tällainen minulla on myös ruskeana.

Eskadron

Eskadron

Suitset

Suitset ovat merkiltään Mountain Horse ja malliltaan Rembrandt. Ne ostin puolella hinnalla vuonna 2015 Hevoset-messuilta Tampereelta. Kuvan alkuperäisistä suitsista voi katsoa vaikkapa täältä. Nykyään en kuitenkaan käytä tuota niskapehmustetta, koska se tuntui vähän kirraavan Nalan korvia vasten ainakin alkuperäisen otsapannan kanssa. Otsapannankin vaihdoin pidempään, koska alkuperäinen oli turhan nafti. Niskapehmustetta voisi vielä koettaa nyt kun otsapanta on pidempi. Muuten olen näistä tykännyt! Nahka tuntuu laadukkaalta on ja pysynyt hyväkuntoisena.

Mountain Horse Rembrandt -suitset ja uusi otsapanta

Loimet

Sadeloimia on kaksi: vuoriton ja kaulakappaleeton ohut sadeloimi (Amigo Horseware) ja full neck-mallinen fleecevuorinen sadeloimi (Rain Buster). Nala on hyvin herkkä kaikenlaiselle viimalle ja syyssateille, joten sään mukaan sille voi valita toisen noista loimista. Toppaloimia on tällä hetkellä vain yksi, Bucas Freedom full neck (300 g). Se on edestä hyvin kapeaa mallia, minkä vuoksi se ei sovellu esimerkiksi monille suomenhevosille, mutta Nalalle se istuu todella hyvin. Kuivausloimina on yksi Horse Comfortin villaloimi ja kaksi Finn-Tackin fleecelointa, kaikki mallia full neck ja käytössä hyväksi osoittautuneita. Noissa fleeceloimissa ei ole mahavöitä eikä klipsejä, vaan loimessa on edessä muutama pitkä tarranauha. Nämä on helppo heittää selkään siis vaikka loppukäyntien ajaksi.

Toinen fleeceloimista, kännykkäkuva

Bucas Freedom

Suojat

Tykkään panostaa myös hyviin suojiin. Suojat ovat turhat niin kauan kuin mitään ei tapahdu, mutta jos hevonen saa joskus iskun jalkaansa, jokainen toivoo, että suojat suojaisivat jalkoja mahdollisimman hyvin. Yleensä käytän koulutreenisuojina Eskadronin ruskeita allround-suojia, joista pidän todella paljon. Nuo suojat ovat Nalan jaloissa aiempien postausten kuvissa. Esteillä ja usein maastossa käytän Kentucky Armadillo -merkkisiä jännesuojia, joissa on hyvät pehmusteet, tuuletus ja vahva kovike. Kaapissa on saman mallin takasuojatkin, mutta niiden tarrojen muotoilu ei sovi ainakaan Nalalle, sillä tarrat hiersivät takajalkoihin haavat.

Toki kaapissa on paljon muitakin varusteita kuin nämä. En kuitenkaan pidä tarpeellisena kuvata ja mainita jokaista harjaa, haavasprayta ja juoksutusvarustetta. Tällä hetkellä lähinnä odotan kuumeisesti Nalan köhän loppumista, jotta pääsisin kunnolla testaamaan uutta satulaamme ja muutenkin liikuttamaan hevosta. Eläinlääkärikin on käynyt ja ottanut verikokeita, eikä niissä tai muussa tutkimuksessa ilmennyt mitään hälyttävää. Odottavan aika on kuitenkin pitkä.

Satulan on sovittava myös ratsastajalle

Olen viime aikoina mietiskellyt satula-asioita. Tämänhetkinen satula ei enää tunnu Nalalle niin hyvältä, ja olen kaivannut suoraan sanottuna parempaa satulaa.

Tähän asti meillä on ollut satulana käytetty Kieffer Aachenin yleissatula. En missään nimessä pidä yleissatulaa hyvänä vaihtoehtona, sillä minusta se ei sovi vähän kaikkeen vaan enemmänkin ei kunnolla mihinkään. Kun ostin Nalan, sovitin aika isoa satulamäärää. Ongelmana oli Nalan suuri säkä, joka on takaosastaan vielä leveä, ja lihasköyhä selkä lapakuoppineen. Melkein kaikki satulat putosivat lapakuoppiin, ja jos satulan saikin romaanilla edestä hyvään asentoon, siitä tuli takapainoinen.

Tässä tämänkertainen mission impossible...

Kun olin kärrännyt tallille monta autolastillista satuloita, lopulta Kieffer Aachen osoittautui sopivimmaksi, ja aluksi tuntui, että melko lyhyillä jalustimilla siitä saa estesatulamaisen ja ihan kohtuullisen istua. Nyt harmittaa, etten jo silloin katsellut kalliimpia satuloita, sillä budjettia venyttämällä olisin saattanut löytää itselleni mukavamman satulan. Aachenin (kuten muidenkin yleissatuloiden) ongelma oli, että siitä oli vaikea löytää tukea ja se ohjasi istuntaa vääränlaiseksi. Muotoilu ja esimerkiksi jalustinkoukkujen sijoittelu johtavat joskus siihen, että jalkoja on vaikea saada lantion alle tarpeeksi taakse. Tämä näkyy esimerkiksi alla olevassa kuvassa: jalka ohjautuu liian eteen ja asento vesihiihtäjämäiseksi, vaikka koetin koko ajan parantaa asentoa. Monissa kuvissa virhe on paljon tuota räikeämpikin.

Jalat vääntyvät liian eteen, jolloin ylitaipuva nilkkani antaa periksi ja kantapää painuu liian alas. Koko asento on hutera ja hevoseen vaikuttaminen hankalaa.

"Satula ei tee ratsastajaa", ajattelee tietenkin moni. Se on totta, mutta väitän, että ratsastajalle ja tilanteeseen sopimaton satula vaikeuttavat sekä harrastajan että ammattilaisen vaikuttamista hevoseen. Opiskeluvuosinani ratsastin sekalaisilla hevosilla, joilla oli jos jonkinnäköisiä lettuja selässään, useimmat yleissatuloita tai aika vähätukisia, edullisia estesatuloita. Ihmettelin usein, miksen osaa pysyä hyvässä kouluistunnassa, vaikka periaatteessa tiedän, miten se kuuluisi tehdä. Jalkojen saaminen taakse tuntui välillä mahdottomalta, vaikka väänsin ja käänsin lantiota ja koetin kaikenlaista. Eräänä kertana kuitenkin menin ratsastamaan kaverini hevosella, jolla oli Prestige D1 -koulusatula. Huojennus oli valtava, kun kaikki tuntui loksahtavan heti kohdalleen: lantio asettui hyvään asentoon ja jalat lantion alle kuin itsestään, vaikka satulassa oli liikkumavaraa. Väkisin se ei siis runtannut mihinkään asentoon, mutta se auttoi ratsastajaa estämisen sijaan. Tarinan opetus on, että satulaa ei kannata valita vain sen perusteella, että se sopii hevosen selkään – sen on myös sovittava käyttötarkoitukseensa ja autettava tai vähintään oltava estämättä hyvää istuntaa.

Nyt joka tapauksessa olen hankkimassa uutta satulaa. Kutsuin tällä kertaa satula-auton, jotta välttyisin jatkuvalta ramppaamiselta. Satulat sovitettiin tämän viikon torstaina, ja otin viikoksi koeajalle uuden Prestige Top Dressage SP -koulusatulan. Siinä on hyvin säkätilaa Nalan jättisäälle ja sopivasti kaarevuutta. Selän lihaksettomuutta joudutaan paikkaamaan Horse Comfortin karvaromaanilla. Nalan selän lihaksisto ei ole vieläkään niin hyvin kehittynyt kuin toivoisin; Nala ehti syödä melko kauan heinää, jossa ei ole juuri yhtään lihasten rakennusainetta eli valkuaista, ennen kuin heinäanalyysi saatiin ja asiaan voitiin puuttua. Nyt se syö valkuaislisää, mutta lihasten kehittyminen vie aikansa. Koska Nala on vielä toipilaana, en voinut kokeilla satulaa vielä kunnolla, mutta kävin selässä ratsastamassa muutaman minuutin käyntiä ja jokusen raviaskeleen, jotta sain satulaan sen verran tuntumaa, että tiesin haluavani testata sitä myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa voin sanoa, että se on mukavan pehmeä istua, sopivan muttei liian kuppimainen ja että polvituet ovat muhkeat ja pehmeät – satula minun makuuni!

Prestige Top Dressage SP testissä

Jokainen ratsastaja voi varmasti todeta, että ratsastus on riittävän vaikea laji parhaillakin varusteilla. Yhä vaikeammaksi se tulee, jos varusteet haittaavat ratsastusta. Olenkin nykyään aika varusteurheilija siinä mielessä, että ostan mieluummin kestäviä ja hyvin palvelevia laatuvarusteita kuin edullisia ja ei niin hyviä, vaikka hintaero olisi merkittävä. Lähiaikoina ajattelin itse asiassa tehdä tallikaappiini varustekatsauksen ja kirjoittaa siitä postauksen, joten kuulemiin siihen saakka!

Pakollinen lepotauko ja Pixio-kamerajärjestelmän odotusta

Niin iski tammikuun kunniaksi jokin pöpö hevosellekin. Köhää ja hieman sierainvuotoa, joten lämpimästi päälle ja tarhalomaa, jos yleiskunto pysyy muuten hyvänä.

Koska ratsastus on hetkeksi jäissä, tässä välissä voisin hehkuttaa helmikuun lopussa saapuvaa hankintaani. FilmMe saapui markkinoille jokunen vuosi sitten, mutta niin parkkiintuneita kuin hevosihmiset ovatkin rahanmenoon, sen hinnan kuullessani meinasin lentää pyrstölleni. Se taitaa olla kaiken lisäksi kiinteä järjestelmä, joka asennetaan maneesiin. Löysin kuitenkin mainoksen ja tietoa Pixio-nimisestä kamerajärjestelmästä, jossa on periaatteessa sama idea kuin FilmMe:ssä: kamera seuraa automaattisesti ratsastajaa tai muuta kohdetta, jolla on ranneke. Se zoomaa automaattisesti, ja esittelyvideoiden perusteella se näyttäisi pysyvän hyvin mukana vauhdikkaassakin menossa. Järjestelmään yhteensopiva videokamera laitetaan jalustalle, ranneke kytketään päälle ja ratsastus voi alkaa. Kuvan laatu riippuu siitä, millaista kameraa käyttää. Esimerkiksi Sonyn videokameroista todella monet ovat yhteensopivia.

Esittelyvideon järjestelmästä voi katsoa vaikkapa tästä linkistä.

Odotan kamerajärjestelmää innolla, sillä kaikki ratsastajat tietävät, miten hyödyllistä oman ratsastuksen näkeminen on. Kuvaajia on hankala saada kovin usein mukaan tallille ainakaan sopiviin aikoihin, enkä tiedä, tulisiko minulle huono omatunto, jos kuvaajaparka saisi värjötellä viileässä säässä ja kuunnella loputtomia "oota ota viel uusiks" -pyyntöjäni.

Kunhan pääsen testaamaan järjestelmää, teen kattavan postauksen käyttökokemuksista. Silloin alan saada blogiin kunnolla videomateriaaliakin. Tähän liitän pari kuvaa viime viikon maastoreissulta.

Viime viikon maastolenkiltä. Lumi on tehnyt hyviä pohjia!

Lenkin jälkeen huolto pelaa.

Tämä ei ole tallilta vaan aamulenkiltä koiran kanssa muutamia päiviä sitten. Maisema ja tuo usva olivat niin kauniita, että halusin liittää kuvan tänne blogiinkin.

Miten tulla hyväksi ratsastajaksi, kun kultalusikoita ei kaikille riitä?

Näen heti otsikossa ensimmäisen ongelman: mikä on hyvä ratsastaja? Onko se VaB-tasoinen harrastaja, joka osaa ratsastaa hyvin koulutetulla hevosella sujuvasti esimerkiksi tuon tason kisaradan? Onko se HeA-tasoinen ratsastaja, joka ajan kanssa saa jokaisesta jäykästä, hermostuneesta tai muuten vain kapakalan lailla liikkuvasta hevosesta rennon, koko kropastaan pyöreän ja irtonaisesti liikkuvan hevosen, joka työskentelee mielellään? Vai onko hyvä ratsastaja vasta sitten, kun kouluttaa useita hevosia vähintään vaikeisiin luokkiin ja toisella kädellä sisäänratsastaa muutaman villin orin viikossa?

Minä haluan tulla hyväksi ratsastajaksi. En oikein vain itsekään vielä tiedä, miten sen määrittelisi. Julkiseksi olen asettanut sen tavoitteen, että joskus vielä haluan kisata vaativissa luokissa ilman, että radalla tarvitsee hävetä – ja tapanani on pitää se, mitä itselleni lupaan. Ratsastuksesta on tullut minulle jo vuosia sitten sen verran vakava juttu, että osaan nähdä itseni puskailemassa vain maastossa treenien välipäivinä, en koskaan kentällä.

Rahaa on kuin roskaa eikä lopu koskaan. Siis jos sattuu omistamaan oikean sukunimen (synnyinlahjana saadun tai naidun), saamaan miljoonien sijoituksen Sambian ex-presidentin vaimolta tai keksimään Angry Birdsin. Ja rahaahan jaetaan joka lauantai, täytyy vain tietää oikeat numerot.

Hevospiireissä tiedetään, kuinka kallista ratsastus on pelkkänä harrastuksenakin. Edullisenkin hevosen ylläpitoon tavanomaisella vuokrapaikalla saa kulumaan satoja euroja kuussa ilman yrittämistä. Maneesinkäyttömahdollisuus, valmentautuminen, laadukkaan hevosen ostaminen ja kisaaminen nostavat kuluja eksponentiaalisesti. Jotain vihiä harrastuksen kuukausittaisesta laskusta saattaa olla hevosnaisen tai -miehen kotijoukoillakin, vaikka hevosihmiset ovat yleensä taitavia vaihtamaan puheenaihetta näin vaarallisilla vesillä seilatessaan.

Mitä sitten on tehtävissä, jos potti ei osunut kohdalle, Jenni on jo varannut Steve Guerdatin ja sambialainen sijoituskuviokin osoittautui nigerialaishuijaukseksi?

Ensin kannattaa tehdä itselleen selväksi, mikä on tavoite. On aivan eri asia tähdätä Kanta-Hämeen HeA-ratojen kunkuksi tai oppia ratsastamaan hevosen takaosa alle kuin menestyä kansainvälisillä GP-radoilla. Jälkimmäiseen tarvitaan mielellään hevosen painosta kultaa, mutta vähintään elämän omistaminen ratsastukselle ulkomailla, ympäripyöreitä päiviä ja oikeita kontakteja. Keskitytään siis siihen, miten tavallinen harrastaja voi parantaa tasoaan.

Olen esittelysivullani kertonut, että aloin ratsastaa niin kuin useimmat muut: 7-vuotiaana kerran viikossa tunneilla. Ratsastin tuolla ensimmäisellä tallilla muutaman vuoden, mutta menin 10-vuotiaana kesäleirille toiselle tallille ja jäin sille tielle. Yksi tärkeä virstanpylväs taitojeni kehittymisessä oli se, että yläasteikäisenä aloin ratsastaa opetuksessa kahdesti viikossa ja tämän lisäksi itsenäisesti ratsastuskoulun hevosilla noin 1–3 kertaa viikossa. Kerran viikossa ratsastamalla kenestäkään ei tule kovin hyvää, sillä vaikea laji vaatii paljon toistoja. Ylimääräisiä ratsastuskertoja saattaa tienata esimerkiksi tallitöillä, jos useat viikkotunnit käyvät muuten liian kalliiksi.

Joskus on tingittävä mukavuudesta ratsastaakseen. Kuva on otettu tunnin maastolenkin jälkeen, kun aurinko on juuri nousemassa.

Jokaisella hyvällä ratsastajalla on takanaan monta tuntia opetusta. Harmikseni en ole voinut viime vuosina valmentautua, sillä opiskeluvuosinani opintotuki oli priorisoitava muihin asioihin. Suotavaa olisi, että opetus ei olisi satunnaista, vaan valmentaja ottaisi ratsukon kunnolla siipiensä suojaan. Parhaankaan gurun opit eivät muodostu rutiineiksi, jos niitä harjoittelee opetuksessa vain pari kertaa vuodessa.

Hyvä ratsastaja osaa ratsastaa monenlaisilla hevosilla. Kuten mainitsin, ennen Nalan hankintaa opiskelin muutamia vuosia, ja oli ratkaistava, kuinka voin ylläpitää harrastustani, joka uhkasi edellisen hevosen myynnin jälkeen lopahtaa vasten tahtoani. Seurasin säännöllisesti hevosihmisten tietotoimistona tunnetun foorumin markkinapalstaa ja keskusteluja saadakseni vihiä mahdollisista ratsastajaa vailla olevista joutilaista hevosista. Jossain vaiheessa onni osuikin kohdalle, ja pääsin ratsastamaan kahden vuoden aikana muutamaa eri suomenhevostammaa, seuraamaan niiden tiineyttä, käymään oriasemalla apukäsinä ja auttamaan varsojen ensi askelien kanssa. Ratsastuspäiviä kertyi 3–6 viikossa. Kun ratsastusmahdollisuudet vähenivät, vuoteen en löytänyt uutta paikkaa, mutta sitkeällä etsimisellä onnisti jälleen. Ratsastin jälleen erilaisia hevosia kurittomista ja säikyistä pikkuponeista alkaen, välillä useita hevosia päivässä. En ole kieltäytynyt nousemasta hevosen selkään, ja jokaisen ratsun kanssa tavoitteeni on ollut ratsastaa siitä niin hyvä kuin suinkin pystyn, ratsastinpa sillä kerran tai joka päivä.

Nala on projektini. Harrastuskaverini, hevosystäväni, mutta myös opinkappaleeni. Halusin raa'an hevosen, jonka kaltaisia olin viime vuosina työstänyt, jotta saisin harrastaa mutta ennen kaikkea tulla tässä lajissa paremmaksi. Yksikään hyvä ratsastaja ei ole syntyessään ratsuttanut kymmeniä hevosia, vaan lähes jokaisen on ollut joskus pakko mennä ensimmäisen raakileen selkään ja katsoa, mitä tästä hommasta oikein tulee. Lähes jokaisen siksi, että jokunen ratsastaja on saattanut kilpailla korkealla tasolla niin, että jokainen hevonen on aina ollut ratsastajan käyttöön siirtyessään valmis ja kokenut. Tällaisia hevosia kutsumme opetusmestareiksi. Kokeneen hevosen hankkiminen on toinen tie kohti hyvää ratsastustaitoa ja usein helpompi ja nopeampi. Kynnykseksi saattaa kuitenkin jälleen muodostua raha. Jos hevonen on asiallinen käsitellä ja pitkälle koulutettu, se on kallis – ja jos se ei ole kallis, se on ikääntynyt tai sen jalkojen röntgenkuvista eläinlääkärillä olisi muutama valittu sana sanottavanaan.

Halua oppia ei korvaa mikään. Ratsastaja on onnenpekka, jos hänellä on käytettävissään aina laadukkaat ja hyvin ratsastetut hevoset, paljon valmennusta ja hyvät harjoitteluolosuhteet. Mutta motivaatio punnitaan siinä vaiheessa, kun kenttä on kova, hevonen on lassottu suoraan Latvian pelloilta eikä George Morriskaan käy joka viikko naapurissa pitämässä näytösklinikoita. Viime vuonna vietin pitkän päivän kylmässä maneesissa kohmeisin sormin ja jääpuikko nenän päässä vain katsoakseni, kun Lilli Luoma valmensi tavallisten nuorten ryhmiä. Kyselin häneltä nuoren hevosen valmentamiseen liittyviä kysymyksiä. Turusta Helsinkiin matkasin nähdäkseni, miten Emile Faurie ratkoo kouluhevosten ongelmia. Ottakaa selvää, missä taitavat opettajat järjestävät valmennuksia, ja menkää katsomaan, vaikka se tarkoittaisikin aikaista aamuherätystä.

Oppia voi ammentaa myös laadukkaasta kirjallisuudesta ja videoista. Palaan yhä säännöllisesti Kyran teokseen tarkistaakseni, olenko kuitenkaan ymmärtänyt jotakin jo 100 kertaa lukemaani kohtaa oikein. Youtubessa on useiden huippuratsastajien opetusvideoita ja hyviä harjoitusvinkkejä. Hevoseen on syytä tutustua myös pintaa syvemmältä, jos haluaa tietää, miksi sen lihakset toimivat niin kuin toimivat. Tästäkin on olemassa runsaasti artikkeleita, jos vain englanti sujuu.

Asenne on paljon käytetty ja kulutettu sana, mutta minulle se tarkoittaa, että ratsastukseen on asennoiduttava oikein, jotta tulosta voisi syntyä. Jos hevosen selkään mennään vailla suunnitelmaa, kiireellä ja sillä ajatuksella, että jopas on ilmoja pidellyt, ratsastus jää helposti köröttelyksi eikä kehitä sen paremmin hevosta kuin ratsastajaakaan. Tätä ei pidä sekoittaa siihen, etteikö hevosella tulisi olla kevyitä päiviä, mutta kevyen jumppauksenkin olisi syytä olla laadukasta. Hyviä harjoituksia kannattaa kerätä vuosien varrella talteen ja kirjoittaa niiden yhteyteen, missä harjoitus on teetetty, millaisille hevosille ja mikä sen tavoite on. Pikkuhiljaa tästä työkalupakista voi saada työkaluja, jotka jäävät omaan takataskuun pysyvästi.

Matkassa on monta mutkaa, mutta nähdäkseni hyvä ratsastaja ei pyri oikaisemaan kurveja suoriksi vaan ajaa rauhallisesti jokaisen mutkan, tarvittaessa vaikka pysähtyy. Hyvä ratsastaja pyrkii ratkomaan ongelmat, ei peittelemään niitä. Näin taito kehittyy, mutta jos tätä lajia rakastaa, kaikki vaiva on varmasti palkinnon arvoista.

Jos hevonen ei anna ottaa talliselfietä vaan tunkee mielenvikaisena joka kuvaan mukaan, onko se merkki siitä, että ihan oikea kavioliitto on syntymässä?

Kuinka paljon liikuntaa on tarpeeksi?

Hevonen on luotu liikkumaan, tietävät kertoa niin vanhat kuin nykyaikaisetkin tietolähteet. Toisaalta hevosen liikunnantarpeen määrä on yksi keskustelluimmista hevosiin liittyvistä aiheista. Sitä on tutkittu, ja jokaisella hevosenomistajalla tuntuu olevan siitä jokin mielipide.

Kirjoitin viimeksi siitä, että hevosen liikunnantarve ei vähene pakkasella, vaan monet hevoset saavat kylmällä ilmalla ylimääräistä energiaa. Kuinka paljon on liian vähän, riittävästi, ideaalisti tai liian paljon liikuntaa, ja millaista sen pitäisi olla? Pitääkö hevosella olla vapaapäiviä?

Ensimmäiseksi vaikuttavat hevosen ikä ja terveys. Jo pikkuvarsa tarvitsee alueen, jossa se voi liikkua kaikissa askellajeissa ja pomppia luistaan ja nivelistään kestäviä, mutta ihmisen täytyy järjestää nuorelle hevoselle liikuntaa rajoitetusti. Tavallisesti ratsukoulutus aloitetaan 2,5–3,5-vuotiaalla hevosella pari kertaa viikossa noin vartti kerrallaan, ja tätä nuoremmalla hevosella voi ajaa kärryillä kevyesti. Tässä postauksessa puhun kuitenkin täysikasvuisista, terveistä hevosista, joilla ei ole sinänsä estettä liikkua säännöllisesti.

Kun hevonen näyttää tältä, on korkea aika antaa sen pään tuulettua.

Nala on minulla ollessaan liikkunut yleensä kuutena päivänä viikossa. Vapaapäivänäkin se on toki tarhassa aamusta iltaan, mutta pienehkössä tarhassa se saa lähinnä raitista ilmaa ja käyskentelee välillä muutamia askeleita sinne tänne. Kaikista parasta olisi, jos se kävelisi lepopäivänäkin tunnin tai pari, mutta välillä tarvitsen illan, jolloin voin keskittyä töihin tai vain levätä.

Vapaapäivät ovatkin lähinnä ihmisiä varten. Hevonen tarvitsee lepoa treenistä – aivotyötä vaativasta harjoittelusta, jossa sen lihakset rasittuvat sen verran, että niiden täytyy palautua. Esimerkiksi reippaasta kävelystä pitkin ohjin se ei tarvitse välipäiviä. Yksi säännöllinen tarhailupäivä viikossa on kyllä ok, mutta monet pitävät hevosillaan joka viikko kolmesta neljään vapaapäivää tai jopa enemmän.

Myönnän auliisti, että joskus joudun tinkimään periaatteistani ja antamaan hevoselleni useampia vapaapäiviä esimerkiksi viikonloppureissujen vuoksi. Silloinkin olen kuitenkin usein pyytänyt jotakuta käyttämään Nalaa maastossa, jotta vapaapäiviä ei tulisi montaa tai ollenkaan.

Suuressa vapaapäivämäärässä on ongelmansa. Jos onkin niin, että hevonen viettää vapaansa suurilla laitumilla, jossa sillä on tilaa kävellä, ravata ja laukata lajitovereidensa kanssa, sitä tuskin haittaa, ettei joku tule ja pyydä sitä hyppäämään esteitä tai esittämään pohkeenväistöjä. Suomen oloissa on kuitenkin tavallisempaa, että näin ei ole ainakaan kesälaidunkauden ulkopuolella. Jos viikosta suuri osa on pelkkää seisoskelua, ratsastaja ei voi olettaa, että hevonen olisi ratsastuskerroilla parhaimmillaan. Se tarvitsee lihasvoimaa kootakseen itseään, kuntoa jaksaakseen liikkua pitkiä aikoja ja liikunnasta tulevaa notkeutta pystyäkseen näyttämään jotain notkeudestaan ratsastajallekin. Jokainen varmasti tietää, kuinka kipeäksi lihakset tulevat, jos body pumpista, jalkapallosta tai vaikkapa ratsastuksesta on ollut viikon tauko ja liike on rajoittunut alueellisesti lähinnä sohvan ja jääkaapin väliin ja horisontaalisesti lautasen ja suun väliin. Olo ei ole harvoilla liikuntakerroilla kovin atleettinen. Hevosen lihasvoima sitä paitsi lisääntyy paljon hitaammin kuin ihmisen, joten parilla harjoittelukerralla viikossa ei voida odottaa ihmeitä.

Monen hevosen mielentilalle runsaat vapaapäivät eivät tee hyvää. Olen huomannut saman ilmiön Nalassakin. Se ei ole mikään riehuja, mutta esimerkiksi nyt, kun pohjat ovat kovia eikä lunta ole nimeksikään, se kerää virtaa. Eikä se ole edes seisonut vaan liikkunut vähintään tunnin päivässä reipasta käyntiä ja pieniä ravipätkiä! Tänään uskaltauduin ottamaan rinnelaitumilla pari pitkää ylämäkeä laukassa, ja pystyin aistimaan, miten mielissään se oli. Tai liekö tuohon tarvittiin kummoisia aisteja, kun hevonen pärisee ja pomppii iloisena ja kuolavaahto roiskuu ilmavirran mukana pitkin vaalittua toppatakkiani.

Nala taisi kertoa hevosen liikunnasta jotain muutakin olennaista: paitsi että täytyy saada liikkua, täytyy voida myös edetä välillä reippaasti ja tuulettaa päätä sieraimet ammollaan. On sääli, että kaikilla talleilla ei ole hyviä tai minkäänlaisia maastoilumahdollisuuksia, sillä fiineinkään kaviokas ei ole yleensä juuristaan niin vieraantunut, etteikö se nauttisi kukkakedolla kirmaamisesta. Monenmoiset pikkuvaivat, kuten jumiutunut selkä tai vielä pahemmin jumiutunut nuppi, saattavat kummasti korjaantua, kun hevonen pääsee välillä pois maneesista ja olemaan ihan vain hevonen.

 Iäkkäät hevoset haluttaisiin joskus jättää kokonaan eläkkeelle tai ainakin ratsastaa hyvin kevyesti ja varoen muutaman kerran viikossa. Olen monta kertaa seurannut keskusteluja, joissa pohditaan, pitäisikö 15–18-vuotias elämänsä kunnossa oleva harrastehevonen jättää kevyemmälle eli varoa, ettei se enää koskaan hengästy. Tulisi muistaa, että mikään ei raihnaistuta varsinkaan seniori-ikäistä hevosta tehokkaammin kuin seisominen. Iäkkään hevosen kanssa voi harrastaa normaalisti, jos sillä on siihen halua, terveyttä ja kuntoa. Vanha hevonen saattaa vaatia pidempiä alku- ja loppuverryttelyjä, mutta useammin hevonen hajoaa liikaan laiskuuteen kuin säännölliseen liikuntaan.

Lukuisia vapaapäiviä saatetaan perustella sillä, että "kilpahevonen" tarvitsee palauttelua rankasta treenistään. Tämä on aivan totta, jos kyseessä todella on kovan tason kilpahevonen, jonka kaviot syöksevät kipinää ja lihakset ovat kuin itse Herkuleella. Jos hevonen joutuu muutaman kerran viikossa kantamaan persuksensa itse, se ei vielä ole rankassa treenissä. Tai jos se käy kisakaudella kahdesti kuussa sipsuttamassa HeB:n tai hyppelemässä 80 sentin esteiden yli, se ei ole kilpa- vaan harrastehevonen. Se, että se kerran vaihtoi laukan säikähtäessään jänistä, ei tee siitä kilpakouluratsua. Useimpien harrastehevosten treenipäivät ovat sen verran kevyitä, että niiden kokonaisliikuntamäärää kuvaa rehupussien kyljessä olevan taulukon kohta "kevyt" tai "kohtalainen" työ. Jos maassa seisovan valmentajan ilme onkin niin tiukka ja sydän iäti kylmä, että hevonen joutuu käyttämään aivan uusia lihaksia ja hikoamaan muualtakin kuin ryntäiltään, on parasta viedä hevonen seuraavana päivänä rennolle maastolenkille tai jumpata sitä kentällä – ei laittaa seisomaan karsinaan tai tarhaan.

Sports Tracker -sovellus on hauska lisä varsinkin maastolenkeille. Kerääntyneestä datasta ja hevosen kuuraparrasta sekä säyseästä käytöksestä voidaan päätellä, että päivän liikunnantarve tuli täytetyksi. Pakkasta oli -16, ja suurin osa lenkistä oli reipasta käyntiä.

Talvi tuli, mutta liikunnantarve ei vähene

Viime päivinä Suomi on verhoutunut kuuraan. Kymmenen vuotta sitten tätä kutsuttiin normaaliksi talvikeliksi, mutta nyt puhutaan hirmupakkasista. Pohjoisessa ne ovatkin sitä, mutta monin paikoin hevoset jätetään koko päiväksi sisälle ilman, että kyse on putkien pitämisestä sulana, kun hevoset lämmittävät tallia. Moni asettaa -15 astetta pakkasrajaksi, jonka jälkeen hevosia ei enää liikuteta.

Salossa on ollut viikon aikana pakkasta -20 asteen molemmin puolin, enimmillään -26. Olen käynyt yhtä vapaapäivää lukuun ottamatta maastossa ja pelloilla ratsastamassa joka päivä. Luonteeltaan energisen ja liikkumishaluisen hevosen jättäminen seisomaan viikoksi olisi vihoviimeinen temppu, sillä pakkanen itsessään kerää monille hevosille ylimääräisiä kierroksia, saati sitten pitkä seisomisaika. Siispä aluspaita, fleece, villapaita, softshell-takki ja toppatakki päälle, pitkät housut + softshell-ratsastushousut ja topparatsastushousut jalkaan, kaulaliina kaulaan, villasukat ja väljät talviratsastussaappaat kinttuihin ja uskollinen Rosinanteni alle (joskin olin huomaavinani pienen mulkaisun, kun kerroin, että nyt menemme tuonne ulos reippaaseen talvisäähän...).

"WHAT? You can't be serious!"

Kahdesta tuotteesta en paukkupakkasilla luovu. Toinen on vähän aikaa sitten ostamani lampaankarvainen niska-korvalämmitin, joka kiinnitetään kypärään. Suoja ei mene yhtä senttiä lukuun ottamatta kypärän alle, joten kypärässä ei tarvitse olla ylimääräistä väljyyttä. Tämä on huippulämmin, eikä niskaa ja korvia ole paleltanut ollenkaan edes tuulisilla pelloilla näissä pakkasasteissa. Lämmitintä myy ainakin Horze, mutta omani ostin Agrimarketista.

Toinen kovien pakkasten must-have-tuote on brittiläinen armeijan ylijäämävillapaita, jota myy esimerkiksi Varusteleka. Minulla tuo paita on vihreänä, mutta tällä hetkellä vihreä väri näyttää olevan tilapäisesti loppu. Kaikenlaiset muodikkaat ja muodikkaasti monin kerroin hinnakkaammat merkkituotteet kalpenevat oikeasti lämpimän villapaidan rinnalla.

Hevonen pysyy lämpimänä, kun se liikkuu. Siispä reippaasti baanalle.

Yleensä ihmisen mukavuusrajat tulevat vastaan ennen hevosen kylmänsietorajaa. En pelkää reipasta liikuntaa pakkasillakaan, sillä ilmalla on pitkä matka hevosen sieraimista keuhkoihin, joten se ehtii hyvin lämmetä. Jos pakkanen lähentelee -25:ttä astetta, en hengästytä hevosta, mutta kunnon tunnin-parin reipas maastokävely on ohjelmassa silloinkin. Rentoja ravipätkiä voidaan ottaa molempien pitämiseksi lämpimänä.

Suomen talvisessa maastossa näkee kauniita maisemia. Ei vain kannata asetella kuvaa kovin kauan ainakaan, jos se ei onnistu hanskat kädessä...

Askel kulki reippaasti, ja hevonen vaikutti hyvin innokkaalta liikkumaan.

Kuuraparta on merkki siitä, että raitista ilmaa on tullut haukattua! Jostain syystä en muistanut sulkea solkea kuvan ottamista varten...

Kuolaintuki, tuntuma – entä jos sitä ei ole?

Tahti, rentous, kuolaintuki, lennokkuus, suoruus ja kokoaminen. Kouluratsastuksen koulutusportaat – tässä järjestyksessä – ohjaavat ratsuhevosen koulutusta. Projektihevoseni kanssa joudun miettimään niitä toden teolla, sillä olen tämän puolen vuoden aikana kokenut, millaista on, kun edellä mainittuja ominaisuuksia ei vain ole. Pakka leviää niin että käki on äimänä, ja tekisi mieli muuttaa Bengaliin sandalintekijäksi.

Kuolaintuki tarkoittaa, että hevonen hyväksyy pehmeästi ohjastuntuman suussaan olevaan kuolaimeen ja seuraa tuntumaa. Se ei siis pyri eroon tuntumasta nostamalla päätään, vetämällä päätään kohti lapojaan tai muutenkaan nyhtämällä, vaan se päinvastoin pyrkii säilyttämään tuntuman, vaikka ratsastaja pidentäisi tai lyhentäisi ohjia.

Miksi sitten kirjoitan tässä vaiheessa kuolaintuesta, jos se on koulutusportaikossa vasta kolmantena? Syy on yksinkertainen.

 Kun ostin Nalan, se ei hyväksynyt kuolaintuntumaa. Olin kyllä nähnyt siitä alkuvuodesta 2015 otetun videon, jossa se enimmäkseen hyväksyi jonkinlaisen tuntuman, mutta kesäleiritunnit eivät tehneet Nalalle hyvää. Myyjän mukaan se oppi silloin venkslaamaan päänsä kanssa. Kun hevosta esiteltiin minulle, se heitti rajusti päätään sekä esittelijäratsastajalla että minulla joka askellajissa ja pysähdyksissä. Kuolaintuntuman vastustus oli niin rajua, että se häiritsi koko liikkumista: hevonen ei pysynyt tahdissa eikä voinut rentoutua. Kuten ensimmäisessä postauksessa totesin, teetin tietenkin eläinlääkärin tarkastuksen ennen ostopäätöstä. Kun hevonen ei eläinlääkärin mielestä ollut mistään kipeä, pyysin samalla raspaamaan hampaat kunnolla, sillä piikit hampaissa voivat aiheuttaa rajuja oireita. Suukin oli kunnossa. Siispä nimet paperiin ja hevonen traileriin. Totesin, että minun olisi ensin saatava hevonen hyväksymään kuolaintuntuma, ennen kuin se voisi pysyä tahdissa ja rentoutua.

Hevonen vastustaa tuntumaa heittämällä päätään ylös. Tällöin myös sen selkä jännittyy ja menee notkolle. Samalla takajalat jäävät kauas taakse ottamaan pientä, lyhyttä askelta. Kaikki tämä johtaa hevosen etupainoisuuteen.

Hevonen vastustaa tuntumaa heittämällä päätään alaspäin kohti ryntäitä, ns. tulemalla "tyhjäksi" edestä. Myös tässä tilassa koko kroppa jännittyy eivätkä takajalat pääse syvälle rungon alle, jolloin hevonen tulee hyvin etupainoiseksi.

Kun Nala oli saapunut kotitallille, en mennyt heti selkään tappelemaan ohjien kanssa. Aloin opettaa ensin maassa seisoen, kuinka kuolaintuntumaan tulee reagoida. Otin ohjiin kevyen tuntuman, josta hevonen ei päässyt eroon heittämällä päätään. Kun se rauhoittui hetkeksi ja seisoi hiljaa paikoillaan, vaikka pidin ohjia, kehuin sitä ja höllensin tuntumaa vielä entisestään kuitenkin niin, että tuntuma edelleen säilyi. Näin Nala oppi, että tuntuma suuhun tulee sallia ja että se on itse asiassa ihan harmiton asia. Tein harjoituksen parina ensimmäisenä päivänä juuri ennen ratsastusta, jotta oikea reagointitapa muistuisi hevosen mieleen myös silloin, kun ratsastaja on selässä. Pyysin hevosta myös kävelemään samalla, kun kävelin itse sen vieressä pitäen ohjia tuntumalla.

Selässä en tehnyt muutamaan ensimmäiseen päivään juuri mitään muuta kuin kävelin ja ravasin kenttää ympäri mahdollisimman suurella uralla. Ainoa tavoitteeni oli pitää vakaa kontakti kuolaimeen silloinkin, kun hevonen koettaisi paeta ohjastuntumaa heittämällä päätään. Nala ei ainoastaan pelannut päänsä kanssa, vaan näin tehdessään se myös hidasti, jolloin heittäminen oli entistä helpompaa. Tämän asian päätin ratkaista käskemällä hevosta välittömästi eteen, jos se kadotti tuntuman. Järkeilin, että hevonen ei kenties enää halua yrittää luistaa töistä, jos se tietää kuitenkin tulevansa käsketyksi eteenpäin.

Taktiikka toimi. Nala oppi hyväksymään kuolaimen melko hyvin jo muutaman kerran jälkeen. Varsin pian se alkoi myös aktiivisesti itse hakea pyöreää muotoa ja tukeutua kuolaimeen, sillä se oppi, että tällä tavalla se pääsee kaikkein helpoimmalla ja saa kehuja.

Tässä tuntuma on jo edellisiä kuvia parempi. Käynnissä hevonen tosin saisi venyttää kaulaansa vielä pidemmäksi ja astua vielä syvemmälle runkonsa alle.

Tässä kuvassa Nala on jo oppinut hakeutumaan kuolaintuelle. Muoto on työskentelymuodoksi sopiva: ei liian avoin tai ahdas, ei liian matala tai korkea, ja tuntuman voimakkuus on sopiva. Takajalat ovat jo paljon paremmin töissä edellisiin kuviin verrattuna.

Täysin Nala ei ole vanhoja kujeitaan unohtanut, sillä se alkaa edelleen pelata joskus päänsä kanssa silloin, kun se kuumuu tai kun se haluaa kertoa, että jokin asia on vaikea tai tylsä. Se protestoi päällään rajusti joka kerta, kun pyydän sitä tekemään jotain sellaista, mitä se ei ole ennen tehnyt. Kun asiat ovat sille helppoja ja päivän energiatasoon sopivia, se kuitenkin hakeutuu pehmeälle tuntumalle ja sen muotoa voi säädellä. Jotain on siis tehty oikein.

Harrastaja ja raaka hevonen – mahdoton yhtälökö?

Harrastaja tarvitsee kokeneen hevosen, jonka ammattilainen on vähintään peruskouluttanut hyvin. 

Mutta eikö jokaisella ammattilaisella ole takanaan ensimmäinen hevonen, jonka kanssa oli vain ruvettava opettelemaan, miten hevonen toimii? Syntyikö John Whitaker Miltonin selkään kesken maailmancup-radan? Onko Charlotte Dujardinin takapuoli ollut aina yhtä tiiviisti kiinni Valegron satulassa? Pääsevätkö tallien ja opistojen ratsuttajaoppilaiksi vain ne, joilla on jo ratsuttajatutkinto ja 30 vuotta kokemusta?

Ratsuttamisesta ei tässä blogissa tietenkään ole kyse. Sen termin miellän ammattilaisen ratsukoulutukseksi. Nala oli minulle tullessaan kyllä "ratsukoulutettu" – se tunnisti kääntävät, pysäyttävät ja eteenpäin ajavat avut ja osasi liikkua eri askellajeissa. Ongelmia oli kuitenkin useita: Se ei hyväksynyt tuntumaa suuhunsa edes pysähdyksissä, vaan heilutti rajusti päätään askellajista riippumatta. Sen ravin tahti rikkoutui jatkuvasti, sillä se höösäsi kaikenlaista ylimääräistä. Se ei kulkenut suoraan muttei kyllä taipunutkaan, vaan viisti takaosaansa ulospäin (ja jälleen rikkoi tahdin...). Laukka nousi, mutta ravin kautta. Pohkeenväistöä käynnissä se protestoi: ei tainnut siitä mitään tietääkään, tai jos tiesi, olisi mieluusti unohtanut koko jutun. Apuihin se reagoi usein hyvin teatraalisesti.

Ennen ostopäätöstä tietysti tarkistutin hevosen ja raspautin sen hampaat. Koska se ei vaikuttanut olevan kipeä mistään ja liikkui kuitenkin halukkaasti ja reippaasti maastossa, päätin ostaa sen. Tunnustan kuitenkin miettineeni hevosta katsoessani, että tuo on joko ravuri tai aasi, mutta en ole varma, kumpi.

Käsittelyssäkin oli ongelmia, vaikka hevonen on luonteeltaan kiltti. Se oli oppinut varaamaan painonsa sille jalalle, jota joku onneton yritti nostaa. Parin päivän ähräämisen jälkeen jouduin toteamaan, että on aika vaihtaa taktiikkaa. Opetin Nalan vaihe vaiheelta nostamaan jalkansa raipan kanssa: raipan kevyt koputus jalkaan tarkoitti ensin painon varaamista pois jalalta, sitten jalan nostamista kavion kärjelle, sitten jalan nostamista ilmaan, sen koskemisen sallimista ilmassa ja lopulta sitä, että ihminen sai kaikessa rauhassa puhdistaa kavion. Koska kyseessä on tamma, joka jalka oli tietenkin ihan eri juttu – sain toistaa samat vaiheet alusta lähtien jokaisen jalan kanssa erikseen. Nykyään tässä ei ole enää mitään ongelmia. Leipää ja porkkanoita kului, mutta kummasti ne sytyttivät hevosessa halun tarjota milloin mitäkin kaviota, vaikka en olisi edes pyytänyt. Sekin vaihe tasoittui nopeasti.

Tällä hetkellä Nala on ollut minulla siis heinäkuusta 2015 lähtien, ja se on kehittynyt noista ajoista jo paljon. Tulevissa postauksissa kuvailen alkusyksyn ongelmia ja sitä, millaisilla keinoilla aloin niitä ratkoa.

                                Kuva Nalasta sen saapumispäivänä

                           

Tervetuliaissanat

Tervetuloa lukemaan blogiani! Olen vuonna 1990 syntynyt hevosharrastaja ja omistan vuonna 2008 syntyneen latvialaistamma Nalan, jonka ostin heinäkuussa 2015 ratsastettuna mutta varsin puutteellisesti opetettuna. Blogi käsittelee hevosharrastustani, hevosmaailman ilmiöitä ja oivalluksiani raa'an hevosen ratsastamisesta. Ostin Nalan nimenomaan projektihevoseksi, ja tulevaisuudessa aikomukseni on myydä hevonen jonkun toisen harrastekaveriksi ja hankkia nuori kouluratsu Euroopasta.

Kisakokemusta minulla ei vielä paljoakaan ole, mutta jossain vaiheessa haluan kilpailla VaB-luokissa. Nalan kanssa tavoitteena on saada siitä hyvin liikkuva ja hyvin perusratsastettu hevonen, jonka kanssa on ilo tehdä töitä. Tämän hevosprojektin perimmäisin tarkoitus on kuitenkin ylläpitää harrastustani ja ottaa jälleen uusi askel ratsastuksen oppimisen portailla, jotta joskus voisin saavuttaa tavoitteeni.

Matkalla kohti VaB-luokkia on monta mutkaa ja oppimisen paikkaa. Tervetuloa mukaan matkalle!