Pitäisikö kilpailutasoilla aina nousta ylöspäin?

SRL:n tilastojen mukaan ratsastuksen harrastajia on Suomessa noin 160 000. Tänä vuonna kilpailulupia seura-, alue- ja kansalliselle tasolle on ostettu 8824. Vain noin 5 % harrastajista siis kilpailee.

Aina välillä törmää keskusteluun siitä, että joku ratsastaja tai ratsukko on ollut jonkun toisen mielestä vääräntasoisessa kilpailuluokassa. Kulmien kohottelua saattaa aiheuttaa, kun joku on katsojan mielestä liian vaikeassa luokassa, mutta mielikuvani mukaan useammin purnataan siitä, että ratsastaja tai ratsukko osallistuu vuosi toisensa jälkeen liian helppoon luokkaan, etenkin, jos hän on aina kärkisijoilla.

Saako näin siis tehdä? Onko se väärin, moraalitonta? Saako paheksua? Ääneen, keskustelupalstalla tai omassa mielessään?

Entä mihin vedetään raja, kun pohditaan (jos pohditaan), milloin viedään ne kuuluisat tikkarit lasten käsistä tai ruusukkeet aikuisten talliseiniltä?

Luokissa ensinnäkin saattaa olla joitakin rajoituksia. Esimerkiksi seuratason HeC- ja HeB-luokissa voi olla rajauksena, että ratsukko ei saa olla startannut HeB- tai HeA-tasolla tai esimerkiksi aluekilpailuissa. Yksi näkökulma asiaan voisi siis olla, että jos luokka on avoin kaikille, se on silloin aidosti avoin kaikille ja siihen saa osallistua kuka tahansa millä hevosella tahansa. 

Suurin osa luokista on kuitenkin näitä avoimia, myös seuratasolla. Useimmissa tapauksissa jää siis ratsastajan oman harkinnan varaan, minkätasoisen luokan hän katsoo olevan itselleen ja hevoselleen sopiva.

Mietitään niitä prosentteja vielä. Virheettömällä ja sujuvallakaan suorituksella saadaan harvoin yli 70 %, ja voittotulos alkaa yleensä numerolla 6. Voittotulos on siis yleensä jotain tyydyttävän ja melko hyvän väliltä, koululaitostermein siis "seiskapuoli". En ole aivan vakuuttunut, voiko ratsukko olla liian helpossa luokassa, jos suoritus on 7½; lukion opettajana sanoisin oppilaalleni ennemmin, että ihan kiva, mutta parantaakin vielä voi. Kuitenkin tällainen arviointiskaala on juurtunut suomalaiseen koulukisojen arviointiin: jotta voisi saada kasin eli "hyvän", täytyy liikkeen olla niin hyvä, että tuomari ei löydä siitä oikeastaan mitään nokan koputtamista. Tämän vuoksi on mahdollista saada toistuvasti esimerkiksi 68 % eli jäädä alle "melko hyvän" ja saada silti tuimia katseita, että eikös olisi jo aika siirtyä vaikeampiin luokkiin. Prosenttierot saattavat myös kasvaa suuriksi luokan vaikeusasteen kasvaessa: ratsukko voi saada HeA:sta jatkuvasti 65 - 70 % ja VaB:ssä enää 60 % tai sen alle. Silloin voidaan ihan validisti pohtia, onko HeA kuitenkaan liian helppo, jos seuraavan tason prosentit jäävät mataliksi.

Tasoja noustessa vaatimukset kasvavat silläkin lailla, että hevoselta ja ratsastajalta vaaditaan kokonaan uusien liikkeiden osaamista. Todella moni kokenut kilpailija takoo 15-vuotiaalla, viimeiset 10 vuotta säännöllisesti kisanneella hevosellaan aluetason HeA:ta, koska hevonen ei opi vaihtoja tai ratsastaja ei opi ratsastamaan niitä. VaB-radasta voi toki saada hyväksytyt prosentit, vaikka vaihdot menisivät pipariksi, mutta ei hevonen yleisen käsityksen mukaan taida kuitenkaan sen tasoinen olla, jos se ei hyvänäkään päivänä osaa vaihtaa puhtaasti. Ei silloin taida olla kovin hauskaa niitä ratoja ratsastaa.

Mutta entä jos kyse on siitä, että mitään teoreettista estettä ratsastajan ja hevosen kehitykselle ei ole, vaan ei vain yritetä kehittyä? Entä jos ravataan vuodesta toiseen sitä tasoa, joka on ratsukolle kiva ja helppo, koska on mukavaa saada lähes varma ruusuke? Ei kai siinäkään mitään väärää ole, paitsi ehkä jos mennään tallikisoihin ratsastuskoulun poniratsastajien sekaan viemään HeC:n voitto sillä Totilas - Weltmeyer -kilpaorilla. Henkilökohtaisesti minun olisi kuitenkin varmaan vaikea saada pitkään iloa, jos vain päättäisin, että nyt kilpaillaan enää vain tällä tasolla ja ylemmäs ei edes yritetä. Olemme Mintun kanssa edenneet johdonmukaisesti tasolta toiselle kehityksen mukaan: 4-vuotiaana muutama HeC/B harjoituksena, 5-vuotiaana enimmäkseen HeB ja muutama ensimmäinen HeA, 6-vuotiaana enää vain HeA paitsi lämmittelyluokkana tai kauden avausluokkana yhteensä kaksi HeB:tä ja nyt 7-vuotiaana HeA ja katse jo VaB:tä kohti. Liian helpoksi homma ei ole muuttunut missään vaiheessa, koska vaikeampaa tasoa on lähdetty kisaamaan heti, kun kotona siihen kuuluvat asiat ovat alkaneet sujua asiallisesti.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele, että kilpailemisen pitäisi olla nousujohteista. Toiset ihan aidosti nauttivat siitä, että kisaavat vaikkapa HeB:tä vuodesta toiseen eivätkä halua sitä hankaluutta ja epävarmuutta, joka tulee uusien asioiden opettelusta ja niiden esittämisestä radalla. Eihän suuri osa ratsastajista kotitreeneissäkään varsinaisesti pyri kehittymään eri tasoilla ylöspäin niin pitkälle, että tulee seinä vastaan, vaan usein jäädään tyytyväisesti tietylle tasolle ja yritetään saada niistä asioista mahdollisimman sujuvia. Eikä siinä ole mitään väärää. Tämä harrastus on monelle tärkeää vastapainoa vaativaan työelämään ja arjen kiireisiin, ja ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät halua kisata ollenkaan tai nauttivat leppoisasta harrastamisesta.

Silti, siis vaikka ymmärrän, ettei eri tasoilla ole mikään pakko nousta kotitreeneissä tai kisoissa, minusta tuntuu, että moni jättää oman ja ratsunsa potentiaalin hyödyntämättä ihan vain siksi, ettei tule mieleen tavoitella korkeammalle. GP- tai vaikeiden luokkien ratsukot saattavat tuntua joltain kaukaiselta asialta, jota voi ihailla aidan takaa mutta jota ei tulisi mieleenkään itse tavoitella. Useimpia hevosiakaan ei kouluteta HeB/A-tasoa edemmäs, vaikka niillä ei olisi siihen mitään fyysistä estettä, koska on totuttu ajatukseen, että HeB/A on koulutetulle hevoselle normaali ja riittävä taso.

Tätä ajatusmallia olen nyt jo vuosia halunnut välttää. Minulla on puoliverinen, hyvärakenteinen urheiluhevonen, joka on tällä hetkellä terve ja kykenevä, joten miksen katsoisi, mihin se voi huolellisesti koulutettuna yltää? Ja sitten on vielä se ratsukon toinen puolisko eli minä itse. Itsekin olen tällä hetkellä terve, urheilullinen, hyvässä kunnossa ja kykenevä oppimaan uusia asioita. Miksen siis voisi oppia asioita, joita en vielä ole päässyt kokeilemaan? Seinä tulee jossakin kohtaa vastaan kaikille, mutta tarvitseeko sitä ennen pysähtyä, ainakaan metritolkulla ennen? Sanon asioille mieluummin "yritetään ja treenataan" kuin "en mä voi". Suomalaisten urheilijoiden vakiorepliikki "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää" ei ole ollenkaan hassumpi sanonta tässä kohtaa. 😁

Jätä ihmeessä kommenttiboksiin ajatuksiasi aiheesta!

Nämä kuvat on otettu huhtikuussa 2023. Kyllä on askeleeseen tullut pituutta ja joustoa treenin myötä!

Ei se silti kiiltokuvaa aina ole. Tässä vauhdikas vaihtotreeni (ja epäpuhdashan siitä tuli). :)

Rintakehä nousee ja askel saa lisää korkeutta. Ilmeestä näkee, että vielä joutuu pinnistelemään, mutta Minttu kyllä innostui näistä hetkellisistä isommista kokoamisista niin paljon, että on alkanut tarjota niitä silloinkin, kun en pyydä. Kokoamisastetta täytyy pikkuhiljaa vuosien myötä saada enemmän, jotta kilpatasoilla voitaisiin nousta.

Kauden avauskisoissa jännitystä mutta kotiin tuomisina sininen ruusuke

Aloitimme toissapäivänä Mintun kanssa tämän vuoden kilpailukauden Raision Ratsastajien seurakisoissa HeA:1-luokassa. Menimme saman ohjelman nyt toista kertaa. Ensimmäinen kerta oli viime kauden lopetuskisoissa Marttilassa Nooran tallilla. 

Raision Ratsastajien TP-talli oli meille uusi tuttavuus. Se on aivan moottoritien vieressä, ja olen näköjään lukemattomat kerrat ajanut siitä ohi, mutta en ole tajunnut, että siinä on talli. Hyvät liikenneyhteydet kieltämättä, vaikka maaseudun rauhaa ei tarjolla ollut.

En ole rataan aivan tyytyväinen, sillä Minttu jälleen kerran jännitti etenkin tuomaripäädyssä, jäi sen vuoksi pohkeen taakse eikä siksi näyttänyt sellaista liikkumista, mitä se kuitenkin jo osaa. Jännitykseltään se myös rikkoi toisen ravipohkeenväistön moneen kertaan laukalle ja toiseen suuntaan taas pysyi ravissa muttei olisi yhtään halunnut astua ristiin. Toisessa vastalaukkakaarteessa Minttu vaihtoi laukan kaarteen loppupäässä, enkä ollut riittävän hereillä vaihtaakseni sitä heti takaisin. Radassa oli kuitenkin myös onnistuneita kohtia, vaikkei liikkuminen ollut ihan priimaa: muoto oli enimmäkseen oikein hyvä, pysähdykset sekä ravista että kahteen kertaan laukasta onnistuivat hyvin, laukannostot olivat ihan ok, voltit sujuvia, keskiraveista toinen oli napakka ja keskikäyntiosuudet myös kelpo esityksiä. Seiskalla alkavia numeroita tuli useita, mutta sitten nuo pari isompaa rikkoa laskivat keskiarvoa paljon. Luokassa oli vain kuusi starttia, ja tällä suorituksella saimme toisen sijan prosentein 64,08 %. 

Eilen radan jälkeen harmitti, kun haluaisin tietysti joskus päästä siihen, että radalla voisi näyttää jo sitä kovasti kehittynyttä liikkeen voimaa ja laatua. Se ei kuitenkaan onnistu, jos hevonen jännittää ja töin tuskin pysyy oikeassa askellajissa. Nyt mieliala on jo parempi: radassa oli monta onnistumista jännityksestä huolimatta ja ruusuke kotiin tuomisina, ja osoittaahan se kehitystä, että hevosen vaikeammassakin mielentilassa voimme suorittaa HeA-radan jo aika lailla rutiinilla. On tietenkin myös huippujuttu, että voimme kisata ylipäätään.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että tätä ohjelmaa ei ole nyt varmaan ihan heti tulossa uusissa kisoissa vastaan, koska se ei ole meille mikään kaikista helpoin. Siinä tulee lyhyessä ajassa monta laukannostoa, raviin siirtymistä ja heti perään uutta laukannostoa, mikä kuumentaa Minttua. Se on kotiharjoituksissa usein halunnut ennakoida laukannostoa lyhyellä sivulla, kun sitä ennen on juuri tultu lävistäjä tai puoliympyrä laukassa. Nyt kyllä kisoissa onnistuttiin tässäkin! Toisaalta valmisteleehan tällainen ohjelma vaikeampiin luokkiin, joissa asiat yleensäkin tulevat nopeassa tahdissa. Ei kannata jäädä hinkkaamaan vain niitä ohjelmia, jotka ovat itselle helppoja, vaan asettaa rohkeasti rimaa pois mukavuusalueelta. Tästäpä muuten saisi hyvän postausajatuksen...

Seuraavat kisat lienevät postauksen alussa mainitsemallani Nooran tallilla Marttilassa, jossa olisi 7.5. HeA:0. Sitä ei ole ennen menty. Näyttäisi sisältävän monta käynnin kautta vaihtoa ja kiemurauria, eli aika erilainen ohjelma kuin tämä A1. 

Kisahoitajani Paula oli mukana ottamassa videon. Kuvat on ottanut Carita Kattelus.

Ihana kevät on tullut ja kisakauden avaus tulevana viikonloppuna

Lounais-Suomessa asumisessa on se mukava puoli, että kevät tulee aikaisemmin kuin pohjoiseen ja itään. Ei siitä kauan ole, kun vasta tuli kymmeniä senttejä lunta parin päivän aikana, mutta nyt täällä on jo pidemmän aikaa ollut ihanan keväistä ja aurinkoista. Ratsastaakin on voinut jo usein pelkällä pitkähihaisella.

Nyt kun routa on sulanut, palasin syksyllä kesken jääneeseen metsätarhaprojektiin ja olen urakoinut sitä tuntikausia muutamana viime päivänä. Syksyllä kaivinkonekuski kuori multaa pois osasta tarhaa, levitti suodatinkankaan  ja laittoi hiekkaa päälle. Osa tolpista saatiin silloin paikoilleen, mutta osa piti istuttaa betoniin ja se jäi tälle keväälle, kun sitä ei ehditty tehdä ennen lumien tuloa. Syksyn tilanteesta voi lukea ja katsoa kuvia täältä.

Viime viikonloppuna levitin hiekkaa vielä pariin pieneen kohtaan, laitoimme mieheni kanssa loput tolpat paikoilleen ja ruuvasin eristimiä tolppiin. Päivän päätteeksi aloin jo vähän vetää ensimmäistä aitanauhakerrosta.

Piha on muutenkin alkanut herätä. Kukkapenkissä jo useampi viime vuonna istuttamani perenna on alkanut puskea uutta vartta, vanha raparperi lähti heti kasvuun ja leskenlehtiä ja nurmikon alkua näkyy jo. 

Niin ja kenttä! Olen pitänyt sen vähälumisena ahkeralla hoitamisella koko talven, ja maaliskuussa hakkasin ohutta lumi-jääkerrosta lapiolla rikki monta kertaa, jotta päivällä paistava aurinko sulattaisi kaiken mahdollisimman nopeasti. Nyt kenttä on täydellisellä hiekkapohjalla, kuiva ja tiivis.

Ihanaa seurata kevään etenemistä tämän pitkän ja lumisen talven jälkeen. Kevään tulosta kertoo myös se, että kauden avauskisat ovat tämän viikon lauantaina, ja siitä kisakalenteri alkaa taas vauhdilla täyttyä. Kisakuulumisia ja lisää metsätarhakuvia on siis tulossa pian.

Kentän kuivumista nopeutti, että kenttä on lievästi kallistettu yhtä kulmaa kohti,
jolloin sulamisvedet valuvat siihen kohtaan ja pois kentältä.

Kenttä 2.4.

Kenttä 16.4.

 

Viimeisetkin tolpat ovat pystyssä, eristimet kiinni ja aitanauhojen vetäminen alkanut.

Tehoa juoksutukseen hevosen liikutusmuotona

Kiire, ei jaksa, lonkkaa kolottaa, nyt ei ehtisi suihkuun hevostelujen jälkeen. Hevonen säpsyilee, eikä omakaan keskittymiskyky tahdo riittää mihinkään kovin vaativaan. Syitä on monia, miksi joskus voi olla hyvä turvautua hevosen vaihtoehtoisiin liikutusmuotoihin ratsastuksen sijaan, ja suosituin näistä lienee juoksuttaminen. Näin teen itsekin.

Olen nähnyt ja myös itse kokeillut monenlaisia juoksutustapoja vuosien varrella. Kuten ratsastuksessakin, myös juoksutuksessa on mahdollista tehdä asiat huolellisesti ja tehokkaasti tai sinnepäin rääppäisten siten, että tuntee vähän jotain tehneensä. Siispä mieleeni tuli jakaa hyviksi toteamiani tapoja juoksuttaa hevosta niin, että siitä olisi treenimielessä todellista hyötyä. Pohdin tässä juoksutusta muutamasta eri näkökulmasta: sen tarkoitusta, varusteita ja muita apuvälineitä. Juoksutusta varten hevonen lämmitellään niin kuin muutenkin eli kävelyttämällä ensin ilman apuohjia tai löysillä apuohjilla riittävän kauan, ainakin 10 minuuttia. 

Juoksutuksen tarkoitus

Halusimmepa sitä kiireessämme tai emme, juoksutus on muiden käsittelytilanteiden tapaan aina myös koulutustilanne. Sitä tulisi toteuttaa siksi niin, että se edistää niitä tapoja, joita haluamme hevosen oppivan. Mielestäni on tärkeää, että hevoselle opetetaan heti nuoresta saakka selkeät käskyt ja toimintatavat, joiden tottelemista valvotaan ja tarvittaessa korjataan jatkossakin. Tällaisia ovat esimerkiksi liikkeelle lähteminen ja askellajista toiseen siirtyminen. Olen nähnyt paljon hevosia, jotka heti vähän liinaa saadessaan ryntäävät ympyrälle pukkilaukkaa ollessaan vielä vaarallisen lähellä juoksuttajaa, koska ne ovat tottuneet siihen, että näin ympyrälle lähdetään. Hevonen tulisi siis opettaa siihen, että liikkeelle lähdetään käynnissä, kunnes ympyrä on riittävän suuri, ja kaikenlainen askellajien muuttaminen tapahtuu vain juoksuttajan käskystä. Tässä simppeleitä käskysanoja ovat esimerkiksi "käynti", "ravi", "laukka" ja "seis". Sanathan voivat tietenkin olla periaatteessa mitä tahansa, ja kyllä hevosen voi opettaa nostamaan laukan vaikka siten, että juoksuttaja taputtaa vatsaansa, mutta olennaista on, että käskyt ovat selkeitä ja hevonen opetetaan noudattamaan niitä. Perinteinen maiskuttaminen ja "prrrr" toimivat vauhdin säätelijöinä, mutta jos niitä käytetään myös askellajien muuttamiseen, hevoselle jää epäselväksi, milloin pitää vain esimerkiksi liikkua reippaampaa ravia ja milloin pitäisi nostaa laukka.

Juoksutuksen tarkoitus ei siis ole ainoastaan liikuttaa hevosta vaan myös opettaa sille normaaleja käytöstapoja, joita ihmisten kanssa pitää noudattaa: rauhallisuutta ja ohjeiden kuuntelemista.

Varusteet

Varusteiden tulisi olla sellaiset, että ne edistävät hevosen korrektia liikkumista. Sopivat varusteet riippuvat kovasti hevosesta. Jotkut hevoset, yleensä jo kokeneemmat, liikkuvat sopivassa muodossa pelkällä riimulla juoksuttaen eivätkä tarvitse välttämättä mitään apuohjia. Jos hevonen kuitenkin pyrkii juoksemaan selkä alhaalla ja pää ylhäällä, sille on hyötyä oikein säädetyistä apuohjista. Sivuapuohjiin hevonen voi kevyesti tukeutua samoin kuin ratsastajan pitämiin ohjiin, eivätkä ne vedä päätä kohti etujalkojen väliä. Sivarien pomppivat kumirenkaat kuitenkin voivat häiritä hevosta, jos hevonen ei tukeudu sivareihin kunnolla vaan jää tyhjäksi. Niin sanottu running side rein taas tulee sivarien tapaan kiinni satulavyön sivuille mutta myös etujalkojen väliin. Pidän tästä apuohjasta, sillä se tavallaan elää hevosen pään liikkeiden mukaan eli ei ala roikkua tai pomppia. Myös chambon on hyvä, eikä se vedä päätä taakse-alaspäin. Sitten on vielä esimerkiksi ns. juoksutusapu, jossa tulee naru hevosen takaosan takaa. En ole tätä itse koskaan ryhtynyt kokeilemaan, sillä se saa monet hevoset nyppimään itseään suusta, mutta joillekin hevosille se voi toimia.

Apuohjat voi kiinnittää satulaan tai juoksutusvyöhön. Olennaista on säätää ne kullekin hevoselle sopiviksi. Toisille melko lyhyet apuohjat sopivat hyvin, kun taas jotkut liikkuvat parhaassa muodossa hyvinkin pitkiksi säädetyillä apuohjilla, jotka vain hyvin kevyesti ohjaavat hevosta tiettyyn muotoon. Jos hevonen pyrkii apuohjien kanssa kovinkin paljon luotiviivan taakse, joko apuohja ei sovi sille, eteenpäinpyrkimystä täytyy parantaa tai apuohjan pituutta säätää.

Minttu Kotimäen talleilla 4-vuotiskeväänä. Varusteina kapsoni, running side rein ja juoksutusvyö.

Minttu 3-vuotiaana Kotimäen tallien maneesissa, varusteina satulaan kiinnitetty running side rein ja liina kuolaimessa kiinni.

Muut apuvälineet

Juoksutuksessa kannattaa mielestäni ehdottomasti hyödyntää puomeja ja kavaletteja niin usein kuin mahdollista. Hevoselle voi saada tosi hyvän treenin nousematta itse selkään ollenkaan, jos sopiviin varusteisiin yhdistää vielä esimerkiksi kaarevalla uralla olevat puomit ja kavaletit. Niitä käyttämällä saa ihan "ilmaiseksi" eli itse maassa seisoskelemalla hevosen nostamaan jalkojaan, voimistamaan takaosaansa ja notkistumaan aivan eri tavalla kuin tasaisella maalla hölköttäen. Näitä ihan samoja kehittyviä lihaksia hevonen tarvitsee muun muassa sitten, kun sen pitäisi alkaa koota itseään enemmän ja liikkua näyttävämmin. Ympyrän toiselle puoliskolle voi laittaa 3 - 4 maapuomia viuhkan muotoon ja toiselle puolelle vastaavasti 3 - 4 kavalettia raviväleille. Harjoitus tehdään tietenkin molempiin suuntiin. Laukassa voi laittaa esimerkiksi yhden tai kaksi maapuomia. 

Toinen hyvä keino saada tehoa hevosen liikkumiseen on juoksuttaa sitä talvella lumihangessa, joka saa aikaan vastusta ja jalkojen nostamista korkeammalle. Tässä hevonen joutuu koko ajan työskentelemään lujemmin kuin tasaisella hiekkapohjalla, joten kannattaa tarkkailla, ettei hevonen väsy liikaa ja antaa useammin käyntitaukoja.

Juoksutusta voi jalostaa vielä pidemmällekin ohjasajamalla hevosta sen takana tai ympyrällä. Tästä olen tehnyt postauksen, jonka voi lukea täältä.

En esimerkiksi pidä kovin järkevänä sitä, että hevonen otetaan talvella tarhasta ja sitten laukkuutetaan sitä toppaloimensa kanssa selkä notkolla riimulla ja liinalla, kun on niin kiire, ja sen jälkeen laitetaan se seisomaan takaisin tarhaan loimen alla hikoilleena. Hevonen ehkä saa näin liikuntaa jokusen askeleen, mutta kovin suurta hyötyä siitä ei muuten ole. Kaiken kaikkiaan minusta juoksutuskin kannattaa tehdä mahdollisimman usein huolellisesti ja kunnolla, eikä sitä ole mikään pakko käyttää vain kiirepäivän korvikkeena vaan myös suunniteltuna liikuntamuotona. Silloin ei tarvitse potea mitään huonoa omaatuntoakaan siitä, ettei tullut ratsastettua, kun tietää hevosen saaneen hyvän treenin.

Minttu ravaa kotona kaarevien puomien yli viime syksynä 6-vuotiaana. Noin hyvin takajalka nousee ylös puomien ansiosta...

... ja näin hyvin takajalka astuu rungon alle. :)

Ohjasajoa viime syksyltä.

Marcella harjoitteli lumihangessa viikko-pari sitten. Varusteina juoksutusvyö ja sivarit.