Eilen kirjoitin, että laukannostoharjoitukset liinassa menivät pipariksi, sillä hevonen oli niin ylikierroksilla, että se vain sekosi jalkoihinsa ja enemmänkin eteni sähläten kuin laukkasi. Manasin, että laukannostoharjoitukset täytynee tehdä ratsain. Niin teinkin, ja vaikka ongelmia oli, tuli jotain hyvääkin. Laitoin videokameran aidalle ja koetin pysyä sen kuvaamalla alueella, mutta ikävä kyllä katoan laukkaympyrällä välillä kuvasta. Tätä ongelmaa ei olisi, jos Pixioni olisi jo saapunut. ;) Video oli lähinnä omaksi avukseni, mutta voinhan laittaa sen tännekin. Nala on esittänyt ehdottomasti paljon parempaakin laukkaa, mutta paras vire ei satu joka treeniin.
En ole varmasti ainoa, joka pähkäilee, miten kuumenevalla ja sähläävällä hevosella voi tehdä järkeviä laukkaharjoituksia. Syksyllä Nalan ongelmana oli yleinen kouluttamattomuus, minkä vuoksi täytyi treenata paljon nostoja, suoristumista laukassa ja vähäistä kokoamista. Muutamana ensimmäisenä viikkona en voinut edes istua laukassa satulaan, kun Nala kiisi pitkin kenttää heittoistuinlaukkaansa. Nyt se on saanut lisää voimaa muusta treenistä, mutta käyntipainotteisen talven jälkeen laukkaharjoituksiin pitää palata vähän kuin puhtaalta pöydältä. Vaikeinta sen kanssa laukkaamisessa on se, että hevonen kuumenee ensimmäisen laukan jälkeen, alkaa ennakoida, karata avuilta, heittää päätään ja vetää selkäänsä notkolle – lyhyesti sanottuna sählätä ihan hirveästi – koska se haluaisi laukata uudestaan eikä malta kuunnella mitään muuta. Tänään tavoitteeni oli saada tehtyä edes kaksi järkevää laukannostoa ja keksiä, miten saisin hevosen pysymään kuulolla ja mahdollisimman rentona laukkojen välissäkin.
Usein käy niin, että kun hevonen alkaa sählätä ennakoidessaan laukkaa, ratsastaja vain pidättää ja unohtaa ratsastaa pohkeella. Loogisesti saattaa tuntua siltä, että jos hevonen on jo muutenkin lähdössä lentoon, niin ei sille ainakaan pohjetta halua antaa lisää. Kuitenkin jos ratsastaja jää vain käsijarru päälle, hevosella on aikaa sählätä, kun sen ei tarvitse reagoida mihinkään ja kuunnella pohjetta.
Laukan jälkeen Nala ilman muuta yritti kiihdytellä ja karata avuilta kaikin tavoin. Olin jo ennalta päättänyt, etten edes yritä tehdä silloin mitään ympyröitä tai muitakaan kuvioita vaan ainoastaan siirtymiä. On hirveän epämukavaa istua alas satulaan, kun hevonen säheltää ja tikittää könkköravia selkä notkolla, mutta uudessa satulassa on sen verran hyvät tuet, että pakottauduin istumaan mahdollisimman tiiviisti enkä välittänyt mistään muusta kuin siitä, että hevonen tekee tiheään tahtiin käynti-ravi-käynti-siirtymiä. Suunnitelma toimikin aika hyvin, sillä pahin höyryäminen loppui, ja välillä pystyin ratsastamaan jopa puolikkaan ympyrän suhteellisen tasaista ravia. Enimmäkseen kuitenkin kannatti pyrkiä siihen, että siirtymät seuraavat toisiaan niin nopeasti, että hevonen ei uudessa askellajissa edes ehdi miettiä omia juttujaan. Kun hevonen oli riittävän hyvin kuulolla, nostin uuden laukan. Kaikkiaan tein vain kolme laukannostoa, sillä Nala saa kaikella turhalla höyryämisellään väsytettyä itsensä nopeasti. Kuka kertoisi hevoselle, että vähemmälläkin pääsisi?
Videolta otettu screenshot. Välillä sain hevosen rentoutumaan käynti-ravi-siirtymiä tehdessäni jo ihan kohtuullisesti pätkittäin, vaikka ravin laatu ei päätä huimannutkaan.
Päivän muistilista itselleni ja miksei muillekin:
- Älä jää pidättelemään kuumenevaa hevosta, vaan ratsasta erittäin tiheästi käynti-ravi-siirtymiä ja tarvittaessa vaikka käynti-pysähdys-siirtymiä, jotta pääset vuoroin pidättämään ja vuoroin vaikuttamaan hevoseen pohkeella. Teet asiat hevoselle liian helpoksi, jos sen ei tarvitse tehdä mitään, vaan se saa rauhassa höyrytä.
- Kuumeneva hevonen tarvitsee paljon pohjetta. Pohje vaikuttaa sekä nopeampaan että hitaampaan askellajiin siirtymissä. "Paljon pohjetta" ei tarkoita, että hevosta pitäisi puristaa yhä suurempaan vauhtiin, vaan pohjetta voi käyttää eri tavoin. Minä käytän alaspäin siirtymissä (esim. ravista käyntiin) kevyttä "kouraisua" kantapäällä. Liike suuntautuu alhaalta yläviistoon hevosen kyljessä. Tuon pohjeavun tarkoitus on saada hevosta nostamaan selkäänsä siirtymisessä, ja sitä demonstroidaan alla olevassa videossa. Kun taas pyydän hevosta eteen, käytän tavallista pohkeen kosketusta kyljessä. Näin pääsen vaikuttamaan hevoseen jaloillani monin tavoin enkä jää toivottavasti avuttomana istumaan satulaan pohkeet irti kyljistä ja käsijarru päällä, kun hevonen vain jyrää eteenpäin.
Seuraavat tavoitteet, kun teen tätä tehtävää:
- Laatua raviin laukkojen välissä. Nyt havaitsin, että jäin välillä ratsastamaan turhankin pientä ravia, että hevonen vain pysyisi pöksyissään. Olin melko tyytyväinen, kun hevonen teki tiheästi käynti-ravi-siirtymiä, ja ravin laatu jäi toissijaiseksi asiaksi. Se oli ihan tietoinen valinta tällä kertaa, mutta myöhemmin haluan päästä ratsastamaan ravia kunnolla.
- Haluan saada hevosen laukkojen välissä vielä nopeammin hanskaan, jotta voisin nostaa uuden laukan pian. Nyt suuri osa ajasta ja hevosen energiasta meni kontrollin saamiseen, joten montakaan laukkaa ei ehtinyt nostaa.
Todettakoon alkuun, että olen irtisanonut nykyisen tallivuokrasopimukseni. Nala muuttaa maaliskuun lopussa mukavantuntuiselle tallille, jossa on ratsastuskoulu ja muutama yksityispaikka. Uudella tallilla on hyväpohjainen maneesikin, ja koska pääsen tallille usein päivällä tai iltapäivällä, pystyn jopa hyödyntämään maneesia.
Muutamina viime päivinä on satanut mukavasti lunta, joten ajattelin, että Nala saisi hyvän treenin ja energiaansa purettua, jos juoksutan sitä pellolla pienessä lumihangessa. Kuten olen kertonut, koko talvi on treenien kannalta mennyt aivan pilalle, koska jäätä on riittänyt, lunta ei – tai jos lunta on tullut, se on ollut nuoskalunta, joka on sulanut seuraavana päivänä jo loskaksi. Nala tarvitsisi kipeästi harjoitusta esimerkiksi laukannostoissa, sillä ne ovat vielä epätasaisia. Joskus laukka nousee välittömästi ja rauhallisesti ja niin, että hevonen on pyöreä, mutta usein ensimmäisen laukan jälkeen Nala kuumenee ja alkaa ennakoida ja sählätä. Se haluaisi laukata uudelleen ja uskoo saavuttavansa tavoitteensa, kun vain riuhtoo päätä ja kiihdyttelee... Tällaisessa tilanteessa en tietenkään voi antaa sen laukata uudestaan, ennen kuin hevonen rauhoittuu ja pysyy tahdissa. Näillä pohjilla ei vain ole voinut harjoitella, joten olemme laukassa samassa pisteessä kuin syksylläkin.
Toiveikas ajatukseni oli treenata laukannostoja liinassa. Ehkäpä hangesta tulisi samalla mukavasti vastusta. Hevonen saisi tuulettaa päätään ja työskennellä lihaksillaan reippaasti. Monta kärpästä yhdellä iskulla, ajattelin.
Tämän päivän juoksutusvarusteissa. Karva kiiltää, mutta lihasta olisi syytä saada. Mistäs sitä saa, jos talvi on mennyt kävelyksi?
Alkukäynneillä. Tuohon on tullut viime päivinä todella hyvä pohja, jossa voisi laukatakin.
No, kovin hienoa videota en juoksutuksesta saanut, sillä nostojen harjoittelusta ei tullut mitään. Nala oli jo ravissa kauhean kuuma, ja kun sitä pyysi laukkaamaan, se ryntäsi kuin ohjus, yritti karata koko ajan isommalle ympyrälle, veti kumppareita vastaan alakaula pullottaen ja sekosi aina askelissaan. Kirpeä pakkasilma ja pelto oli sille selvästi liikaa. Yritä siinä sitten selittää tuhatta ja sataa säheltävälle hevoselle, että tarkoitus on tehdä nättejä nostoja ja laukata isolla ja rennolla askeleella yksi ympyrä ja sitten taas kauniisti raviin. Nala osaa kyllä käyttäytyä fiksustikin juoksutettaessa, sillä syksyllä juoksutin sitä monta kertaa. Ei kai auta muu kuin ratsastaa sitten kentällä niitä nostoja, jotta niistä olisi jotain hyötyä. Toivottavasti hevonen sai edes pöllöenergiansa purettua, jos ei muuta iloa tämänpäiväisestä juoksutuksesta ollut.
Laitan tähän loppuun pienen videokoosteen. Se on koottu salonkikelpoisimmista pätkistä. Pahimpien sähellysten aikaan en edes saanut kuvattua, kun kamera meni vinoon yrittäessäni pidätellä hevosta. ;)
Tänä vuonna Saloon ei ole saapunut sen paremmin kevät kuin talvikaan. Jossain vaiheessa täälläkin värjöteltiin kovissa pakkasissa, mutta silloin lunta ei ollut edes nimeksi. Tuon koko Suomen yli pyyhkineen pakkasjakson jälkeen säätila on kulkenut koko ajan samaa sykliä: sataa nuoskalunta, jonka päälle sataa välittömästi vettä, minkä jälkeen tulee pakkanen ja jäinen pohja. Lämpötila muuttuu plussalle, mutta juuri kun jääkerros alkaa olla kentällä ohut, tulee uusi kerros nuoskalunta. Lunta ei ole riittävästi, se ei pysy maassa, mutta toisaalta kenttä ei pääse hiekallekaan, koska aina tulee päivän-kahden pakkasjakso ja sitten lisää nuoskalunta.
En ole koko talvena laukannut kentällä. Maastossa tai pellolla laukka on nostettu kymmenisen kertaa. Olen jo aivan epätoivoinen – hevonen kerää virtaa, haluaisi vain juosta ja turhautuu, kun treenissä vain kävellään ja ehkä otetaan varovasti muutama raviympyrä.
Viime yönä säätila jatkui samanlaisena kuin ennenkin, mutta tällä kertaa yön aikana satanut nuoskalumikerros oli paksu. Sen sai tampattua kentälle riittäväksi pohjaksi, joten ajattelin ottaa hyödyn irti ja päästää Nalan juoksemaan irtona pahimpia höyryjään pois. Alkuun toki kävelytin ja juoksutin liinassa lihakset lämpimiksi, ennen kuin päästin hevosen irti. Nala on kultainen hevonen ja seurasi minua pitkään vapaanakin. Huvittelin aluksi juoksemalla sitä karkuun, mutta tamma ei siitä vauhteja ottanut vaan löntysteli tyytyväisenä perässä. Oli siis aika hätistää se liikkeelle.
Puhelinkuva ennen juoksutusta
En ottanut videota ihan alussa, mikä on sääli, koska villeimmät pierupukkilaukat tulivat silloin. Kovin kauan ei tarvinnut irtojuoksuttaa, sillä pian Nala alkoi hakeutua omatoimisesti portille tai mennä tutkimaan kentän keskellä olevaa hiekka-lumikasaa. Loppukävelytyksen jälkeen talliin jäi tyytyväinen ja toivottavasti lihaksistaan irtonainen hevonen.
Kerroin hieman aiemmin tänä vuonna, että ennakkotilaamani Pixio-automaattikamerajärjestelmä lähetetään joskus helmikuun lopussa. En vielä tiedä, kuinka kauan se viipyy matkalla, mutta uskoisin saavani sen viimeistään maaliskuun puoliväliin mennessä. Peukut pystyyn, että kentän pohjakin olisi silloin jo siinä kunnossa, että olisi jotain kuvattavaa. Jos et tiedä, mikä on Pixio, kerroin siitä tässä postauksessa.
Lauantai-iltapäivänä klo 15 lähdin ajelemaan Salosta kohti Turkua. Kalenterissa oli bloggaajailta, jonka järjestivät jalustin.net ja Suomen Ratsutarvikkeen Kim Degenhardt ja Jaana Luotola. Paikalle oli kutsuttu myös kaksi esittelijää: GrandeAtletan Carolina Casagrande ja Solhedsia edustava Saija Pihkala. Bloggaajista paikalla olivat seuraavat:
Hanna Lukkarinen - Kuolaintuella Essi Turunen - Dancing on Four Legs Emmi Lehtinen - Unelmista totta Siiri Kaskinen - Siirin blogi Anu Kuisma - Pioneerirykmentti Riikka Tanhuanpää - Flaming Dark Chocolate Salla Salminen - Salla ja Don Rosa Ida Illman - The simplest sound with four letters
Bloggaajaporukka. Ylärivissä kolmantena vasemmalla jalustin.netin puuhanainen Eveliina Korhonen, alarivissä punaisessa paidassa allekirjoittanut.
Yritin ennen varsinaista aloittamista löytää sileitä rissakannuksia, mutta niitä ei ollut valikoimassa. Nala osaa silloin tällöin ympäristön asioista kiinnostuessaan heittäytyä kovin kuuroksi ja toisaalta reagoida hyvin teatraalisesti, jos sitä hipaiseekin kannuksella. Toisaalta napakampaan pohjeapuun se saattaa reagoida vieläkin dramaattisemmin... Ajattelin kokeilla, hyväksyisikö se pyörivän rissan vähän paremmin. Monet hevoset reagoivat hyvin rissakannuksella annettuun tehostettuun pohjeapuun, koska rissa pyörähtää kyljessä eikä "tökkää". Lainausmerkit siksi, että enpä kyllä tavallisellakaan kannuksella töki vaan kosketan – täällä hevosihmisten julkisilla foorumeilla on oltava kovin tarkka sanoistaan. ;) Koska kannuksilla ei ole niin kiire, taidan katsella niitä huhtikuun alussa Tampereen hevosmessuilta.
Ilta alkoi tervetulotoivotuksilla ja pienellä esittäytymisellä. Jokainen kertoi vähän omasta taustastaan ja blogistaan. Joukossa oli myös muutama minulle tuttu blogi, mutta bloggaajia en ollut vielä tavannut. Tästä illasta sainkin monta uutta blogia seurattavaksi, sillä on kiva lueskella kuulumisia sellaisilta ihmisiltä, jotka on oikeastikin tavannut.
Ensimmäinen esittelijä oli Saija Pihkala, joka edusti Solheds-brändia ja luonnonmukaista Derma-tuotesarjaa ja kertoi hevosten ihonhoidosta ja iho-ongelmista. Kyseessä ei ollut tavallinen tuote-esittelijä, vaan yrittäjällä on vankka koulutus takanaan. Yrityksen nettisivuilla kerrotaan seuraavaa:
Yrityksemme perustaja Saija Pihkanen on biokemian
maisteri, joka on toiminut tutkijana eläinlääketieteellisessä
tiedekunnassa ja vuodesta 1995 lähtien bio- ja lääketeollisuuden
johtotehtävissä vastaten aiemmissa työpaikoissaan mm. tieteellisten
innovaatioiden kaupallistamisesta, myynnistä ja markkinoinnista sekä
tuotekehitysprojektien vetämisestä. Yritystoiminnan ohella hoitaa Saija
omalla Solhed-hevostilallaan päivittäin niin hevosia, kissoja kuin
koiriakin.
Saija kertoi omistavansa kesäihottumahevosen, jonka ihonhoitoon ei löytynyt tehokkaita tuotteita markkinoilta. Niinpä hän päätti kehittää sellaisen itse. Sittemmin tuoteperhe on laajentunut eikä koske ainoastaan kesäihottumahevosia. Tuotteita voi selailla täältä. Kantavana ideana Derma-tuotteissa on, että niiden teholla todella on tieteellinen perusta – toisin sanoen niiden ei väitetä tekevän sellaista, mitä ne kerta kaikkiaan eivät voi tehdä, ja tuotteiden vaikutuksen syyt ja seuraukset voidaan perustella. Yliopistotaustaisena olen oppinut ajattelemaan kriittisesti ja vaatimaan kunnollista syy–seuraus-näyttöä monissa asioissa, joten olin ilahtunut siitä, että tuote-esittelijä ei ollut mikään leipuriksi opiskellut kesähessu. (Anteeksipyyntöni kaikille leipureille; tarkoitukseni on sanoa, että tekin olette varmasti iloisia, että äikän maikka ostaa pullansa kiltisti leipomosta eikä yritäkään tulla esittelemään leipurintaitojaan paremmilleen. ;))
Yksi Derma-tuotteiden vahvuus on se, että ne imeytyvät nopeasti eivätkä siis jää ihon pinnalle keräämään likaa, joka voisi vaikeuttaa ärtyneen ihon paranemista entisestään. Saimme kokeilla tuotteita omiin käsiimme, ja ne todella imeytyivät nopeasti. Voisin kokeilla koiralleni tuota korvahuuhdetta, sillä sen korvat kaipaavat hyvää ylläpitävää hoitoa pysyäkseen terveinä.
Saija varoitteli siitä, että eläinten hoitotuotteita ei valvo Suomessa kukaan. Kuka tahansa voi millä tahansa koulutuksella ja tietopohjalla (tai ilman niitä) kehittää omia tuotteita ja saada ne markkinoille. Kuluttaja ei siis voi luottaa siihen, että tuote on tehokas, jos sitä saa myydä. Siksi jokaisen hevosenomistajan tulisi ottaa itse selvää, mikä on tietoa ja mikä pelkkää luuloa.
Luennon jälkeen jaloittelimme liikkeessä shoppaillen. Löysin sen, mitä olen kuumeisesti etsinyt koko talven: sopivan palaturvaliivin! Useimmat turvaliivit eivät ole istuneet, koska lähes aina aikuisten XS-koko on vyötäröltä senttikaupalla liian iso, mutta lasten XL-koot taas eivät usein ulotu tarpeeksi alas kylkiluiden päälle. Liivin merkki on SRT ja koko 14, joka tarkoittaa 14-vuotiaita. No, ei kai 11 vuotta siihen päälle mitään haittaa. ;) Ostin myös satulansuojuksen.
SRT-turvaliivi (kuva Suomen Ratsutarvikkeen sivuilta).
Toisen luennon pitäjä, Suomen ainoa hevosten lymfaterapeutti Carolina Casagrande kertoi hevosten lymfaterapiasta ja kinesioteippauksesta. GrandeAtleta tarjoaa myös o.t.e.-hierontaa ja traumaattisten ja ylirasitusperäisten vammojen hoitoa Deep Oscillation -syvävärähtelylaitteella. Lue lisää GrandeAtletan hoidoista täältä.
Hevosen lymfahieronta EMLD (Equine Manual Lympha Drainage) tekniikka, jossa terapisti käyttää käsin painetta ja kaksisuuntaista liikettä ja rytmiä auttaakseen hevosen lymfaverkostoa lisäämään hevosen omaa nestekiertoa. Lymfaverkosto on koko hevosessa kulkeva verkosto, joka muodostuu hiussuonista, imusuonistosta ja imusolmukkeista sekä lymfaelimistä. Carolina näytti meille useita ennen–jälkeen-kuvia hevosista, joilla oli ennen hoitoa monenlaisia turvotuksia esimerkiksi jaloissa tai koko kehossa. Hoidon jälkeen otetuissa kuvissa turvotukset olivat selvästi silmin havaiten laskeneet. Carolinan mukaan on tavallista, että hevonen saattaa hoidon jälkeen haista, mikä on merkki siitä, että kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle.
Carolina esitteli meille myös syvävärähtelylaitteen käyttöä. GrandeAtletan kotisivuilla kerrotaan laitteesta seuraavasti: Toisin kuin ulkoisesti annettavat, mekaaniset terapiat (esim.
tärinä), DEEP OSCILLATION -laitteen terapia vaikutus tapahtuu
kudoksessa itsessään ja ulottuu syvälle koko kudosalueen läpi. Tämä tekee DEEP OSCILLATION -laitteesta erityisen hellävaraisen.
Laite on vertaansa vailla oleva vaihdoehto tuoreiden traumojen,
postoperatiivisten tilojen sekä akuuttien kipujen ja avohaavojen
hoidossa.
Ensimmäinen esittelijä Saija sai olla koekaniinina selällään lattialla loimen päällä, kun Carolina demonstroi laitteen käyttöä. Saijan mukaan hoidettava alue tuntui lämpimältä ja ennestään kiristyneet lihakset rennoilta. Kokeilin laitetta myös omaan käteeni, ja sen värähtely tuntui miellyttävältä. Carolina kertoi, että tyypillisesti hevoset rentoutuvat ja tulevat raukeiksi hoidon aikana ja sen jälkeen, joten niiden on hyvä antaa levätä jonkin aikaa hoidon päätyttyä.
Illan päätteeksi saimme valita korista haluamamme tuotteen. Valitsin Trikem Viminal Magnesium -pussin. Kokeilen sitä Nalalle, sillä se on aina ollut ruoan määrästä ja laadusta sekä liikunnasta riippumatta vähän ylienerginen hevonen, jonka on usein vaikea keskittyä.
Kaiken kaikkiaan ilta oli todella mukava ja hyödyllinen ja tunnelma rento. Kiitos Suomen Ratsutarvikkeen väelle, esittelijöille, bloggaajille ja jalustin.netille tällaisen järjestämisestä!
Nalan yskintä osoittautui muuten bakteeriperäiseksi. Nalalta otettiin siis jokin aika sitten verikokeita ja limanäytteitä labraan, ja sen hengitystiet tähystettiin klinikalla, koska hevonen oli jonkin aikaa köhäissyt aina välillä. Hevosen yskä pelästyttää aina, koska ensimmäisenä helposti ajattelee, että nyt sillä on puhkuri ja se on entinen hevonen. Tulipahan tarkastutettua kunnolla, ja hengitystiet näyttivät siisteiltä. Nyt se ei ole vähään aikaan yskinytkään, joten pöpö alkaa olla selätetty. Vähitellen siis normaaliin treeniin takaisin! Nyt Nala on kävellyt ja viime päivinä kevyesti ravaillut.
Ajattelin kirjoitella Suomessakin melko tunnetuista hannoverilaisten ratsujen huutokaupoista Saksan Verdenissä, kun hevostalli.netissä on säännöllisesti niistä keskustelua. Olen käynyt siellä muutaman päivän turistireissulla yhden kaverini kanssa reilu vuosi sitten. Todennäköisimmin ostan tulevan nuoren koululupaukseni nimenomaan Verdenistä, ja juuri sen takia halusin käydä etukäteen katsomassa, millainen tapahtuma on kyseessä. Kirjoitan huutokaupasta niin kuin sen rehellisesti koin. Jo tässä vaiheessa voin kertoa, että lööppiotsikoita tai ilkeitä juoruja tästä postauksesta ei saa, sillä kaikki toimi hienosti. Pitkä postaus tulossa!
Mistä siis on kyse? Pikkukaupunki Verdenin huutokaupat ovat jo todella vanha perinne. Siellä järjestetään neljästi vuodessa ratsuhevoshuutokauppa ja sen lisäksi eliittihuutokauppoja ja tietääkseni myös siitostamma- ja varsahuutokauppoja. Hevoset ovat hannovereja ja iältään vähintään 3–vuotiaita, jotta ne voitaisiin esittää ratsain. Mutu-tuntumalta sanoisin, että nelivuotiaat ovat suurin hevosryhmä, viisivuotiaitakin on jonkin verran. Joukossa on usein myös joitakin yksittäisiä 6- tai 7-vuotiaita. Jotkin hevosista ovat vasta sisäänratsastettuja, jotkin ovat kilpailleetkin jo enemmän. Huutokaupassa on noin 80–100 hevosta, joista karkeasti noin puolet on koulu- ja puolet estehevosia.
Tässä postauksessa on tietoa seuraavista asioista:
matka ja kulkuvälineet Verdeniin
majoitus
millaisia ja minkähintaisia hevosia huutokaupassa on
kuinka hevosiin voi tutustua ja kuinka niillä voi koeratsastaa
kuinka hevosten terveydentilasta saa tietoa
millainen ihminen voisi kuvitella hankkivansa hevosen Verdenistä
yhteyshenkilö Kati Siebrechtin rooli hevosen hankinnassa Verdenistä
miten hevosia huudetaan, ja millaisella budjetilla kannattaa lähteä matkaan.
Saitko riittävän hyvän yleiskuvan? Siispä matkaan!
Otin hyvissä ajoin yhteyttä Kati Siebrechtiin, joka on huutokauppaorganisaation yhteyshenkilö suomalaisille asiakkaille. Koska hän tiesi, että tulimme turistireissulle emmekä ostamaan hevosta, sovimme tapaavamme vasta huutokaupan aamuna. Katin avusta kirjoitan lisää tuonnempana postauksessa.
Matkat ja majoitus
Aloitimme reissun varaamalla lennon Bremeniin. Sinne liikennöi Tampereelta Ryanair, jonka marraskuun lentojen hinnat eivät tosiaan pilviä hiponeet. Tampere-Bremen maksoi silloin noin 25 euroa. Bremenin lentoasemalta pääsi paikallisella ratikan tapaisella kaupunkijunalla rautatieasemalle muutamissa minuuteissa. Matka junalla Bremenistä Verdeniin taas taittui tavallisella junalla noin 30 minuutissa. Olimme perillä Verdenissä keskiviikkona alkuillasta, ja huutokauppa oli lauantaina iltapäivällä.
Verdenissä kävelimme rautatieasemalta pari kilometriä hotellillemme. Valitsimme Hotel Verdener Hof -nimisen paikan, josta oli muistaakseni 20–30 minuutin kävelymatka Niedersachsenhallenille eli huutokauppapaikalle. Ihan huutokauppapaikan vieressäkin olisi ollut hotelli, mutta päädyimme edullisempaan vaihtoehtoon, koska meitä ei pieni reippailu haitannut. Voin muuten suositella Verdener Hofia! Se on pieni ja ilmeisesti perheyritys, jossa saimme suuren, siistin ja viihtyisän kahden hengen huoneen. Henkilökunnalla oli aina meille aikaa, kun halusimme jotain. Yksi henkilökunnan jäsen, joka toimi tarjoilijana, jopa kysyi minulta ensimmäisellä aamiaisella hyvin tarkasti, millaista juomaa haluaisin: Kahvia vai teetä? Mustaa, valkoista, marjaisaa, vihreää (jne. jne.) teetä? Saisiko olla mallia classic vai jotain muuta? Classic on ainoa, jonka tuosta listasta muistan, ja koska pidän useimmista teelaaduista, sanoin vain ottavani classicia (en edes tiedä, miten se erosi niistä muista...). Tarjoilija piti siitä lähtien aina huolen, että kuppini oli täynnä mustaa teetä mallia classic. ;) Aamiaisen aikana hän oppi tarkistamaan tilanteen ainakin neljästi.
Niedersachsenhallenilla
Hevosten esittely, eläinlääkärin tarkastukset ja koeratsastus
Aamun esittelyratsastuksia. Katsomossa on vielä hiljaista.
Huutokauppatiimin jäsenet kartoittavat jatkuvasti hevosia tuleviin huutokauppoihin. Hevostalli.netissä olen joskus nähnyt väitettävän, että sinne päätyvät jämähevoset, joita kukaan ei halua. Näkemäni ja kuulemani perusteella olen aivan eri mieltä. Kati kertoi, että huutokauppaan tarjotaan moninkertaisesti enemmän hevosia kuin voidaan valita. Siellä myydään jatkuvasti hevosia, jotka menestyvät tulevaisuudessa korkealla tasolla. Suomeenkin on myyty useita hevosia – esimerkiksi Suomen mestari Stella Hagelstamin hevonen Soraya II on juuri Verdenistä hankittu. Ammattilaisten esivalinta auttaa siinä, että hevosvalikoimassa ei ole sekundaa. Hevosia myös pudotetaan viime tipassakin pois valikoimasta, jos niiden kanssa tulee ongelmia.
Hevosista voi saada ensituntumaa jo netin kautta.Niiden kuvat, lyhyet askellajivideot, lyhyet kuvaukset ja muut perustiedot ilmestyvät www.hannoveraner.com-sivustolle aika kauan ennen huutokauppaa. En muista tarkkaa aikaa, mutta puhutaan useista viikoista. Noin viikkoa ennen huutokauppaa sivuille laitetaan myös useamman minuutin mittaiset treenausvideot.
Netistä näkee, mihin aikaan päivästä on estehevosten irtohypytyksiä tai hevosten esittelyratsastuksia. Kaikki hevoset esitetään siis aikataulun mukaisesti, eikä pelkästään yhtenä päivänä. Vähintään viikon ajan niitä olisi ollut mahdollista seurata, olikohan kauemminkin? Huutokauppapaikalle ne nimittäin saapuvat jo aiemmin kuin viikkoa ennen. Kati myös kertoi, että hevosia voi mennä katsomaan talliin ja juttelemaan niiden hoitajien kanssa, jolloin saa arvokasta tietoa hevosen jokapäiväisestä käyttäytymisestä ja käsiteltävyydestä. Emme menneet talliin, mutta istuimme aina heti aamusta asti katsomossa vertailemassa hevosia. Oli mielenkiintoista nähdä sama hevonen ensin treenivideolla, sitten muutamaan kertaan ratsastettuna. Jos olisin ollut ostamassa, olisin tullut vielä muutaman päivän aiemmin. Tällaisessa ympäristössä hevosen liikkeistä ja käyttäytymisestä näkee varmasti paljon enemmän kuin tavallisella tunnin kokeilureissulla.
Kaksi ammattitaitoista hevoseläinlääkäriä on tarkastanut kaikki hevoset ennen niiden hyväksymistä huutokauppaan. Hevosille on tehty kliiniset tarkastukset, taivutukset ja otettu jaloista röntgenkuvat. Löydösten perusteella hevoset on jaettu eri luokkiin. Ensimmäisessä luokassa ovat ne, jotka vaikuttavat niin virheettömiltä kuin eläimet voivat olla. Kolmosluokassakaan oleminen ei silti tarkoita, että hevonen olisi millään lailla rikki, sillä rikkinäsiä tuonne ei valita. Kunkin hevosen tuloksista on mahdollista mennä juttelemaan eläinlääkäreiden kanssa, ja röntgenkuvat saa lähettää myös vaikkapa Suomeen, jos haluaa luottoeläinlääkärinsä mielipiteen. Kati katseli kanssani haluamieni hevosten terveystuloksia ja tulkkasi niitä minulle. Näin, että terveystuloksiin oli kirjattu sulkeisiin myös pieniä ominaisuuksia, jotka eivät olleet edes löydöksiä eli ns. vikoja. Kaiken kaikkiaan tarkastukset vaikuttivat tarkoilta ja sellaisilta, että ostajat todella tietävät, mitä ovat ostamassa.
Hevosia pääsee myös koeratsastamaan. Koeratsastettavat varataan arvioidun hinnan, tiimin suositusten ja tietysti omienkin toiveiden mukaan. Tiimi osaa suositella esimerkiksi erityisen rohkeita ja harrastajille sopivia hevosia tai vaativaan makuun olevia ratsuja. Osa hevosista on valittu nimenomaan harrastajia silmällä pitäen. Tarkoituksena on siis kokeilla sellaisia hevosia, jotka sopivat omaan käyttöön ja budjettiin. Verdeniin kannattaa saapua useita päiviä ennen huutokauppaa, jos haluaa varmistaa pääsevänsä kokeilemaan kaikkia suosikkejaan, sillä nuoria hevosia ei tietenkään haluta kuormittaa ylenpalttisesti.
Koeratsastus tapahtui samalla areenalla, jossa tiimin ratsastajat esittelivät hevosia. Samaan aikaan areenalla saattoi olla siis sekaisin muutama koeratsastaja ja esittelyratsastaja. Jännittävä tilanne varmasti olla kaikkien katsojien edessä! Jotkut eivät kokeilleet päivien aikana ehkä montaakaan hevosta, mutta yhden miehen näimme kokeilevan liukuhihnalla pariakymmentä.
Muutama videopätkä hevosten esittelyistä:
Pari esteheppaa
Alla olevan videon iso rautias maksoi 7500 €, ruunikko 14 000 €.
Seuraavassa kahdessa videossa esitellään hevosten sietokykyä:
Millainen ratsastaja voisi kuvitella menevänsä Verdeniin hevosostoksille?
Kuten kerroin ylempänä, osa hevosista on säpäkämpiä, osa tasaisempia ja osa valittu nimenomaan harrastajien tarpeita vastaamaan. Osa kokeilijoista on ammattilaisia tai taitavia harrastekilparatsastajia, mutta osa ei olisi erottunut suomalaisella HeB-ratsastustunnilla mitenkään. Koeratsastettavat oli kuitenkin osattu valita hyvin, sillä näkemäni hevoset eivät ehkä liikkuneet näillä ratsastajilla hyvin, mutta eivät ne näyttäneet mitään kohtaustakaan saavan, vaikka ratsastaja ei ollut kovin taitava. Hevoset ovat toki nuoria ja osa varsin vähän ratsastettuja, mutta perustaitava harrastaja voi aivan varmasti mennä tuonne. Kati Siebrechtin rooli huutokaupassa
Kati liittyi seuraamme vasta lauantaiaamuna, koska emme tarvinneet apua minkään hevosen ostamisessa. Hän tarjosi liput huutokauppaan ja istui kanssamme katsomossa. Kati kommentoi tarkalla silmällä useita hevosia, joita pidin mielenkiintoisina. Minulle jäi vilpittömästi sellainen olo, että hänestä saa asiantuntevan silmäparin avukseen. Huutokaupan tarkoitus on tietenkin myydä hevosia, mutta tunsin, että ostajan halutaan saavan itselleen sopiva hevonen, johon voi olla tyytyväinen. Aiemmin kerroin, että hän myös tulkkasi minulle hevosten terveystuloksia. Tarvittaessa hän toimii tulkkina ja apuna muissakin huutokauppa-asioissa, joten saksaa osaamattomankin on helppo asioida Verdenissä. Katin palvelu ei maksanut mitään, ja kävimme hänen kanssaan syömässäkin huutokauppahallin ravintolassa. Oli muuten mukavaa syödä väliajalla paikallista makkaraa ja lohipastaa, kun niitä ei tarvinnut lähteä etsimään ympäri kaupunkia. Olutta sai viedä katsomoonkin – kuinkahan moni huuto on mennyt hilpeästi turhan paljon yläkanttiin, jos pohjalla on hyvää ruokaa ja muutama olut? ;)
Miten hevosia huudetaan, ja millaisella budjetilla kannattaa lähteä matkaan?
Keskellä areenaa on henkilöitä, jotka osoittavat keltaisella lipulla, kuka tarjoaa milloinkin. Näin meklari varmasti huomaa kaikki huudot. Kulloinkin voimassa oleva hinta päivittyy näytölle. Katsojilla on myös oma keltainen lipuke, jonka nostaminen pystyyn tarkoittaa 1000 euron korotusta ja sivuttain 500 euron korotusta. Mitään "vahinkohuutoja" ei näyttänyt tulevan, sillä jos meklari ymmärsi jonkun tarjoaman summan väärin, asia vain korjattiin näyttötaululle. Ei siis tarvitse pelätä, että käy mitään "rapsutin päätäni ja huusin vahingossa tonnin lisää" -vahinkoja.
Olen seurannut huutokauppojen tuloksia jo muutaman vuoden. Hannoveraner.com-sivuilta voi myös selata vanhojen huutokauppojen yhteenvetoja, joista näkee, kuinka moni hevonen myytiin kussakin hintakategoriassa. Karkeasti voisi sanoa, että ratsuhuutokaupoissa noin 2/3 hevosista on yleensä lähtenyt max. 15 000 eurolla. Alle kymppitonnin hevosia on ollut aika reilusti. Osa maksaa parikymmentä tonnia ja muutama superyksilö voi maksaa huomattavasti enemmänkin. Lähtöhinta on 6000 euroa, ja 6000–7000 eurollakin on jokunen hevonen ostettu per huutokauppa. Sanoisin, että tuolla 15 000 eurolla on jo varsin laaja valikoima.
Kaiken kaikkiaan voin suositella Verdenin hannover-huutokauppoja. Valikoima on laaja ja monipuolinen, hevoset esivalittuja ja terveystarkastettuja, tietoa ja apua paljon saatavilla, matka Verdeniin helppo, tunnelma upea ja hintatasokin varsin kohtuullinen. Reissu on hieno, vaikkei olisi edes ostamassa hevosta. Näkemäni perusteella palaan kuitenkin mielelläni Verdeniin, ja silloin aion tuoda sieltä hevosen mukanani.
Ensinnäkin: kiitos aloittavan blogin ensimmäisistä kommenteista kaikille kirjoittajille! Julkaisin ne vasta äsken, koska uutena Bloggerin käyttäjänä meni jotenkin ihan ohi, että kommentit odottivat julkaisulupaa. Tiedän kyllä alussa laittaneeni asetukset niin, että tarkistan kommentit ennen julkaisua, mutta sen jälkeen olen näköjään autuaasti unohtanut koko asian. ;) Pahoittelut siis päivien julkaisuviiveestä. No, tästä lähtien muistan!
Treenipostauksia olemme saaneet odotella, koska Nala toipui vähän aikaa talvilenssusta ja koska pohjat ovat täällä Varsinais-Suomessa nyt niin kehnot, että juuri muuta ei ole voinut tehdä kuin kävellä. Tänään kentän pohja tosin oli ensimmäistä kertaa jokseenkin hiekalla ja pääsin ravaamaan rennosti, mutta kuvaajaa ei tätä merkkitapausta juhlistamaan satuttu saamaan paikalle. Pakkasta on luvattu taas muutaman päivän päästä, mutta jos kentän nyt suolaisi, pohjan kovettumiselta saatettaisiin välttyä. Nala ei ole ilahtunut tämän talven keleistä, sillä koko talvena on ollut hyvin vähän päiviä, jolloin olisi voinut liikuttaa hevosen oikeasti kunnolla. Joinakin yksittäisinä päivinä vähän varovaista laukkaa laitumella ylämäkeen, joskus muutama ympyrä ravia kentällä, kerran sai laukattua maastossakin. Kentällä en ole laukannut sen jälkeen, kun pakkaset tulivat. Silloin taisi olla suunnilleen joulukuun puoliväli.
Olen muuten huomannut, että varsinkin silloin, kun jostain syystä ei voi ratsastaa kunnolla, keksin jotain hevosiin liittyvää sijaistekemistä. Minulle tällainen korvike on FEI TV. Se on maksullinen palvelu, jossa näkee suorana tärkeimmät kilpailut monessa lajissa ja noin tunnin koosteina monenkin vuoden takaiset tapahtumat: EM-kisat, MM-kisat, olympialaiset, World Cupin... Viime MM-kisojen aikana seurasin suorana matkaratsastuksen pisintä matkaa, oliko se 160 km? Eniten katselen vanhoja ja uusia kouluratsastuksen World Cup -kisoja. Onko jollakin lukijoista tällaisia korvikkeita?
Nalan kaulan karvapeitteestä voi havaita talven toisen säätyypin (-30 asteen pakkasen lisäksi): vettä taivaan täydeltä.
Tarhassa mussuttamassa kävelyllä ansaittuja päiväheiniä. Taustalla näkyy loistava talvinen tarhan pohja.
Suomalaiset on ihan paskoja ratsastajia. En löydä hevoselleni yhtään hyvää ratsastajaa, joka kelpaisi esittämään sitä kisoissa. Miksi suomalaiset eivät pärjää maailmalla? Miksi hyvät hevoset pitää myydä ulkomaille?
Kuulostaako tutulta?
Ristiriita syntyy siitä, että toisaalta myös seuraava kuulostaa tutulta:
Ei harrastaja tarvitse noin hyvää hevosta. Hyvät nuoret hevoset pitäisi antaa heti ammattilaiselle kisattavaksi eikä jättää harrastuskisaajille. Jos treenaa omaksi ilokseen eikä ammattinsa takia, mihin hevosessa tarvitsee hyviä liikkeitä?
Olen ajoittain osallistunut vastaaviin keskusteluihin hevostalli.netissä. Olen kertonut haluavani tulevaisuudessa hankkia laadukkaan nuoren puoliverisen ja valmennusta päästäkseni ratsastuksessa uudelle tasolle. Laadukkaiksi en määritellyt vain tulevaisuuden EM-toivoa vaan sellaiset, joissa on kokoa, näköä ja liikettä. Sellaisia me näemme Suomessakin vaativissa luokissa.
Mutta sitä ryöpyn määrää, jonka niskaani sain.
Pari nimetöntä (anteeksi, siis herrat ja rouvat viiva, piste ja Ei O'Mallah) tiesi tämän informaatiomäärän perusteella heti kertoa, että toivottavasti yksikään hevonen ei koskaan joudu minun ja vastaavien harrastelijoiden käsiin. Keskustelijat arvelivat, että olen varmaan nähnyt hevosten kuvia kirjoissa ja Schockemöhlen orikuvastoissa enkä vielä herännyt päiväuniltani. Itse asiassa voisin nyt vain jatkaa heppakirjojeni lukemista ja keppihevostelua.
Hyvin liikkuva ja kokoamiskykyä osoittava puoliverinen kuuluu ammattilaiselle. Harrastajan ratsuksi riittää lämminverinen ravihevonen, suomenhevonen tai jokin muu pieniliikkeinen vipeltäjä, joka kestää raastavaa ohjien käyttöä ja tädin pomppimista satulassa. Sä et tartte, kuului yleinen mielipide. Keskustelussa taisi vilahtaa myös käsite liian hyvä hevonen.
Olen kyllä kuullut liian vaikeista hevosista. Huippuhevosten viimeinen silaus syntyy usein siitä, että niiden nerouden ja hulluuden välimatka on äärimmäisen kapea. Mutta minä en puhu nyt huippuhevosista, puhun hyvistä hevosista (ks. määritelmä muutama kappale ylempää).
Palataan kirjoituksen alussa esitettyyn ajatukseen: suomalaiset ovat paskoja ratsastajia, jotka jurnuttavat vuodesta toiseen HeC-B-tasolla. Todetaan toinen perisuomalainen ohjenuora: älä hanki liian hyvää hevosta, hanki tasainen ja vaatimaton äläkä luule olevasi mitään. Eikö jälkimmäisen toteuttaminen johda vääjäämättä ensimmäisen toteutumiseen?
Kaikki kunnia hevosille, jotka ovat kaikki upeita eläimiä ja joilla kaikilla on jokin tarkoitus. En tarkoita sanoa, etteikö vaatimattomilla hevosilla olisi arvoa. Eläiminähän ne ovat yhtä arvokkaita ja kunnioitettavia, ja minä pidän kaikista eläimistä. Tarkoitan ihmetellä, miten ratsastaja oikein kehittyy tietyltä tasolta ylöspäin, jos hän tyytyy joka kerta hankkimaan laiskanpulskean karvamammutin, jonka luonne on yhtä järkkymättömän tasainen kuin askelluksensakin. Miten ratsastaja voi oppia kokoamaan hevosta koottuun raviin, jos hevosen kapasiteetti yltää vain harjoitusraviin? Miten isossa liikkeessä oppii istumaan, jos hevosesta ei sellaista parhaanakaan päivänä irtoa? Miten ratsastaja voi päästä maistamaan Kyran mainitsemaa mansikkahilloa, jos kovankin ähertämisen jälkeen kannen saa vihdoin auki ja huomaa, että purkissa on mustikkahilloa? Yrittäisitkö tämän jälkeen jollain keinolla saada mustikkahillosta mansikkahilloa, tai ostaisitko kaupasta kenties uuden purkin mustikkahilloa ja toteaisit, ettet tullut hullua hurskaammaksi?
Suomalainen perisynti tuntuu olevan muiden tekemisen tason haukkuminen ja toisaalta pyrkimys kieltää kaikenlainen kehitys muilta kuin harvoilta valituilta oikeilta ratsastajilta, joita hevosihmisten tietotoimiston mukaan Suomessa on arvioijasta riippuen noin 0–5. Suutari pysyköön lestissään.
Vaatimattomallakin liikkujalla voi tietysti oppia monenlaisia taitoja, ja on kannattavaakin opetella ensin tietyt perustaidot tasaisella hevosella ennen herkempiin ja isommin liikkuviin siirtymistä. Mutta jos hevosen luonne ja ratsastajan (puutteellisetkin) taidot kohtaavat niin, että harjoittelu on turvallista, en näe mitään syytä, miksi harrastaja ei saisi hankkia laadukkaampaa hevosta vaikka vain omaksi ilokseen. Kuka määrittelee, mitä kukin tarvitsee? Hevonen ei ainakaan tarvitse kansainvälisiä tai ylipäätään mitään kilparatoja ollakseen onnellinen, joten jos pikkurahasta ei ole puutetta, GP-toivon voi ostaa vaikka pelkkään kotitreeniin. Ainakin minä saan harrastuksestani enemmän irti, kun kun hevonen ja varusteet ovat hyviä ja kun tiedän, että edistyminen on vain omasta kehityksestäni kiinni. Ratsastajalla on käsittääkseni edelleen vapaus asettaa tavoitteensa niin korkealle kuin tahtoo, eikä ole kenenkään asia päättää toisen puolesta, mitä saa tai ei saa tavoitella.
Kun tavoite on asetettu, on päästävä selvyyteen siitä, mitä sen saavuttaminen vaatii. Siihen tarvitaan jonkin verran rahaa, valmennusta ja riittävän laadukas hevonen, joka on riittävän yhteistyöhaluinen toimiakseen amatöörin treenikumppanina. Pelkkä hyvä luonne ei kuitenkaan riitä, sillä kaikkien hevosten kyvyt eivät riitä kaikkeen, vaikka kuinka kouluttaisi. Eiväthän kaikki ihmisetkään tule keskinkertaista kummemmiksi joka urheilulajissa. Minä en 163-senttisellä varrellani varmaankaan tulisi erityisen hyväksi korkeushyppääjäksi, vaikka valmentajani yrittäisi uskotella, että pääsen rimasta varmasti yhtä hyvin yli kuin 180-senttinen kilpailijani. En myöskään usko, että minun erityisesti kannattaisi yrittää kouluttaa sohvapuudelista metsästyskoiraa, jos se (oletettavasti) ei osoita siihen lahjoja ja jos pelkkä metsässä liikkuminen on sille hidasta ja vaikeaa.
Jokaisella on oikeus pyrkiä kehittymään niin hyväksi kuin haluaa. Kehittyminen vaatii, että joskus mukavuusalueelta on poistuttava. Psykologiassa puhumme lähikehityksen vyöhykkeestä: se tarkoittaa potentiaalista kehitystasoa, joka on mahdollista saavuttaa, kun osaavampaa apua on saatavilla. Minusta se tarkoittaa ratsastuksessa hyvän opettajan lisäksi hevosta, jossa on enemmän laatua kuin ratsastaja osaa tällä hetkellä vielä hyödyntää. Silloin hevonen voi olla kuin nelijalkainen mansikkahillopurkki, jonka auki saadakseen on vain yritettävä ja välillä myös erehdyttävä. Mutta kun oikea strategia lopulta löytyy, ratsastaja pääsee käsiksi mansikkahilloon ja tietää tästä lajista taas hitusen enemmän kuin ne, jotka eivät edes yrittäneet.
