Miten minusta tuli ratsastaja?

Kaikista harrastuksista ei ole tapana ottaa itselleen kuvaavia määritteitä. Harrastan lenkkeilyä kävellen tai juosten joka päivä, mutta en sano itseäni lenkkeilijäksi, paitsi sen tunnin ajan, kun olen lenkkipolulla. Kotiin tullessani muutun lenkkeilijästä jonkin muun aktiviteetin edustajaksi. En ole myöskään ajaja, vaikka ajan autoa joka päivä, enkä elokuvakatselija, vaikka katson elokuvia useammin kuin joku itseään ryhmäliikunnan harrastajaksi kutsuva tosiasiallisesti käy ryhmäliikunnassa. Mutta ratsastaja minä olen. Olen ollut ratsastaja jopa niinä yksittäisinä vuosina, kun käytössäni ei ole ollut yhtään hevosta ja en ole päässyt ratsaille pitkään aikaan.

Jonkinlainen viehätys hevosiin minulla oli jo ihan pienestä asti, kuten suurella osalla muistakin lapsista. Kinusin aina talutusratsastuksiin, jos sellaista oli jossakin tapahtumassa. Muistan noin 7-vuotiaana saaneeni joululahjaksi kirjekuoren, jonka sisällä oli 10 kerran ratsastuskortti läheiselle Savisaaren ratsastuskoululle Kuopiossa. Saatoin olla käynyt joillakin irtotunneilla ennen sitä, mutta viimeistään tuo kortti oli konkreettinen alku ratsastusuralleni.

Ratsastin Savisaaressa kerran viikossa reilut kolme vuotta, ja 10-vuotiaana koitti ensimmäisen kesäleirin aika. Se oli ratsutalli Heppahovin esteleiri, joskin vaihdoin samalla viikolla olevalle yleisleirille, koska tehtävät osoittautuivat vielä vähän liian vaativiksi. :D Leiriponini oli shettistamma Ipalina, ja muistan vieläkin, miten mukava sillä oli ratsastaa ja miten rentouttavaa sitä oli talutella lähitienoilla. Heppahovi vei mennessään, ja vaihdoin tallia pysyvästi. Pian sain ensimmäisen hoitohevoseni, welsh-ruuna Villen, ja tallikäyntini tihenivät pariin kertaan viikossa, vaikka vielä ratsastin vain kerran viikossa.

Taisin olla noin 14-vuotias, kun aloitin tallin valmennusryhmässä. Se oli ryhmä, joka treenasi kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi otin usein yhden tai kaksi itsenäistä ratsastusta viikossa. Ratsastin säällä kuin säällä enkä luopunut vapaatunneistani, vaikka kenttä oli kuinka jäässä tahansa ja vaikka taivaalta satoi räntää – sitten harjoittelin vaikka pelkkiä käyntitehtäviä. Viimeistään tuolloin syttyi sellainen kipinä, että en halunnut unohtaa tätä harrastusta tai jäädä ratsastelemaan kerran viikossa.

Ensimmäinen oma hevoseni Valtteri oli Heppahovissa jonkin aikaa majaillut hevonen, joka sittemmin myytiin ja joka kuitenkin myöhemmin saapui takaisin, sillä se oli muka vaikea. Valtteri ostettiin minulle vuonna 2006, ja jäin sen kanssa ensin Heppahoviin ja myöhemmin Ohenharjun talleille. Valtteri oli kyllä vauhdikas ja monissa asioissa varsin raaka, mutta se oli herkkä, kiltti ja hyvä harjoitteluhevonen. Valtteri myytiin vuoden 2010 alussa, kun lukioni oli päättynyt ja olin lähdössä pikkuhiljaa opiskelemaan.

Turun yliopiston opiskeluvuosinani 2010–2015 ratsastus oli vaihtelevaa. Noin puolet tuosta ajasta minulla oli yksi tai useampia ratsastettavia parilla eri tallilla Turussa ihan niin usein kuin ehdin käydä, yleensä 4–6 päivää viikossa. Oli myös pari sellaista vuotta, jolloin ratsastettavia ei ollut. Noina parina vuonna koin konkreettisesti pitkästä aikaa, miltä tuntuu olla ilman hevosia. Voisinko tottua tähän? Tulisiko minustakin yksi niistä, jotka ratsastavat nuorena ja lopettavat harrastuksena myöhemmin?

Ei tullut. Palo tallille oli kova, ja jos en päässyt ratsastamaan (tai vaikka pääsinkin), luin hevoskirjallisuutta, osallistuin keskusteluihin tiedätte-kyllä-millä palstalla, kävin katsomassa klinikoita, HIHS:ssä, messuilla ja niin edelleen. Vuoden 2015 alussa valmistuin, ja samana kesänä päätin, että nyt on aika ottaa uudenlainen harppaus ratsastajana. Heinäkuussa talliin käveli projektien projekti, ensivaikutelman perusteella hirveksi kutsumani Nala. Loput tiedättekin.

Vaikka hyvässä opetuksessa oppii parhaiten, olen vasta viime vuosina yksin liikutushevosteni kanssa treenatessani oppinut oikeasti ratsastamaan. Ratsastuskoulun hevoset olivat niin hyvin koulutettuja, kilttejä, ihania hevosia, että ei niiden kanssa ollut sellaisia ongelmia kuin karmea vinous, alta juokseminen, pienimmänkin tuntuman vastustelu ja muu koheltaminen. Olin tottunut siihen, että hevonen kyllä osaa ja tekee helposti ja mielellään, jos vain pyydän sinnepäin. Nämä raa'at hevoset vasta tekivät minusta ratsastajan, kaikista eniten Nala, josta varmasti tulee sen vuoksi yksi elämäni hevosista, vaikka se on vain lyhytaikainen projektihevonen.

Ratsastajaksi opettelemassa.

Nala projektin alussa syksyllä 2015.

© Eveliina Korhonen

© Eveliina Korhonen

Jalustin.netin Eve käymässä tallilla + paljon kuvia!

Sain vihdoin toteutettua jalustin.netin Eveliina Korhosen kanssa suunnittelemamme yhteisen tallireissun. Eve on entinen opiskelukaverini yliopistosta, ja hän ajeli kauniin sunnuntai-illan kunniaksi Saloon katsomaan Nalaa ja ottamaan meistä samalla kuvia ja videota. Kaikki tämän postauksen kuvat © Eveliina Korhonen, ellei toisin mainita. Muokkaustyökalulla leikin ihan itse. Pilvinen päivä ei ollut kuvauksen kannalta aivan ihanteellinen. Postauksen lopussa on myös muutama siskoni syksyllä otettu kuva, joista saa vähän osviittaa siitä, miltä hevonen silloin normaalina päivänä näytti.

Yleensähän tuppaa käymään niin, että kun harvinaisena herkkuna saa kuvaajan paikalle, ratsastuskerta epäonnistuu täysin: "Kyllä tää vielä eilen hyvin kulki...". Nyt ei kuitenkaan sitä ongelmaa ollut, vaan jos hevonen olikin lauantaina vapaapäivän jälkeen vähän hankala, niin sunnuntaina se oli jo oma (parempi) itsensä. Vähän hitaan ja aavistuksen väsähtäneen tuntuinen se tosin oli, sillä normaalisti joudun käyttämään ennemmin ääniapua "prrrrr sooooh..." kuin maiskuttamista. Lievä väsähtäneisyys näkyi siinä, että Nala pyrki usein luotiviivan taakse ja aika matalaksi eikä ollut niin voimakkaasti lähdössä pohkeesta eteen kuin normaalisti. Myös pysähdyksestä käyntiin siirtymiset olivat usein laiskoja. Se ei kuitenkaan vältellyt tuntumaa luotiviivan takanakaan, ei tuntunut raskaalta ja liikkui tasaisesti ja sinänsä ihan hyvin eteen, mikä on tärkeämpää kuin se, käykö turpa joskus luotiviivan takana. Korjasin muotoa vähän väliä nostamalla käsiäni ylös-eteen, mutta tyydyin tällä kertaa ratsastamaan aika matalassa muodossa enkä ihan koko ajan viitsinyt onkia turpaa ylemmäs. Tänään maanantaina hevonen olikin jo energisempi ja kantoi itseään helpomman tuntuisesti.

Ympärivuorokautinen isolla rinnelaitumella oleminen, siellä liikkuminen, syöminen ja lämpimät ilmat tekevät Nalalle kyllä hyvää, vaikka sen vuoksi tulisi joskus tällaisia vähän tahmeampia päiviä. Kun hevonen on luonteeltaan ikiliikkuja ja ennemmin toppuuteltavaa kuin eteenpäin pyydettävää mallia, niin on tervetullutta vaihtelua, että joskus pääseekin ratsastamaan vain eteen. Energiselle hevoselle voi olla vähän epämiellyttävää, että sitä joutuu usein pidättämään.

Täytyy kyllä sanoa, että Nalan laukka on parantunut viime viikon aikana huiman harppauksen. Teen siitä kokonaisen postauksen lähipäivinä. Nyt joitakin kuvia eiliseltä sunnuntailta, olkaa hyvät.

Syksy 2015. Ihan tavallinen laukkapäivä.

Syksy 2015. Tavallinen ravikuva.

Syksy 2015. Tavallinen ravikuva.

Jes, jes!!

Pakko hiukan hehkuttaa viime päivien treenejä. Ne ovat olleet laukkapainotteisia, sillä päätin omistaa erityisesti tämän viikon laukkaharjoituksille. Näiden päivien perusteella tuntuu, että yksi selkeä virstanpylväs on jälleen saavutettu. Alla on tänään otettu video, sen alla pari vanhaa laukkakuvaa.

Nalan laukkahan oli sen ostaessani kammottavaa. Se nosti laukan kiihdyttämällä ravia samalla päätään heittäen, laukkasi selkä jäykkänä ja alakaula pullottaen. Niinhän se liikkui muissakin askellajeissa, mutta hitaammassa askellajissa on aina ratsastajan vähän helpompi vaikuttaa. Koska Nala on energinen hevonen, joka on oppinut vääriä tapoja eikä koskaan saanut kunnollista peruskoulutusta, se on myös kuumunut pelkästä laukannoston valmistelusta niin paljon, että jo siinä sen pasmat menevät sekaisin.

Olen työstänyt laukkaa vuoden aikana monin tavoin. Olen yrittänyt saada Nalan tukeutumaan siinäkin kuolaimeen, pidentänyt ja lyhentänyt askelta ja tehnyt siirtymiä. Lukemattomat kerrat olen purrut hammasta, kun hevonen on vain höyrynnyt eikä ole lainkaan halunnut rentoutua laukatessa.

Kolmen viime päivän aikana olen halunnut käydä kunnolla käsiksi suoralla uralla laukkaamiseen. Laukkahan on epäsymmetrinen askellaji, ja hevosen on helpompi laukata myötälaukkaa ympyrällä kuin suoristua ja laukata suoraan. Tämä on todellakin näkynyt. Suorilla urilla Nalan päästä on tipahtanut viimeinenkin mutteri: kauan sillä on ollut tapana kiihdyttää, käydä suustaan puiseksi ja tunnottomaksi, nostaa pää, pudottaa selkä alas ja takajalat taakse ja kaiken lisäksi vielä poikittaa takaosallaan. Paketti hajoaa ja laukka menee etupainoiseksi. Tällöin vaihtoehtoisesti vauhti kiihtyy, jotta laukka voi ylipäätään pysyä yllä, tai sitten laukka putoaa raville (eikä todellakaan charmantisti ja sulavasti vaan kyntäen ja räpiköiden kuin Stubbin ministerikausi). Ongelmat ovat johtuneet varmasti sekä Nalan kuumuvasta luonteesta, kunnon peruskoulutuksen puutteesta että siitä, että sillä ei ole ollut voimaa kantaa itseään pyöreänä laukassa etenkään suorilla urilla. Enimmäkseen olenkin hakenut voimaa ympyröillä.

Mutta entäs se hehkutus? No nyt! Maanantaina normaaleja ympyrälaukkaharjoituksia tehdessämme Nala yhtäkkiä alkoikin maiskuttaa kuolainta, pyöristi kaulaansa ja selkäänsä ja otti takajalkoja alleen. Ei tavanomaista jännittämistä ja vastustelua, vaan pehmeää laukkaa, joka tuntui sellaiselta, että siihen olisi helppo vaikuttaa. Hetken mielijohteesta päätinkin jatkaa laukkaa kenttää ympäri, ja Nala pysyi samassa työskentelymuodossa myös niillä maailmanlopun pitkillä sivuilla, joissa sen nuppi ei aiemmin ole kestänyt. Pakka hajosi pari kertaa, mutta enimmäkseen muoto säilyi ja laukka pysyi pyöreänä ja tasaisena niin lyhyillä kuin pitkillä sivuilla. Eilen ja tänään jatkoin harjoituksia: laukannosto ravista tai käynnistä ympyrällä, sitten mahdollisesti yksi ympyrä ja sitten pari-kolme kertaa kenttää ympäri mahdollisimman tasaista laukkaa. Maanantain superkehuista jäi selvästi jotain mieleen, sillä eilen ja tänään Nala tarjosi heti laukan ensiaskelista lähtien tuota pyöreyttä ihan itse. Kerrankin tuntui, että nyt takajalat tekevät jotain muutakin kuin roiskivat taaksepäin.

Moni saattaa ajatella, että onpas paljon melua jostain kentän ympäri laukkaamisesta. Mutta kun tiedän, miten mieletön työ tämän hevosen kaiken liikkumisen ja varsinkin laukan työstämisessä on ollut, niin tämä tuntuu suurelta saavutukselta. Toivotaan, että tämä ei ole vain ohi menevä kiltteyspuuska. ;)

Seuraava etappi on saada laukasta vielä rennompaa ja ratsastaa askelta pidemmäksi ja kootummaksi niin, että työskentelymuoto ja rentous säilyvät. Myös laukannostoissa riittää vielä tekemistä, sillä välillä ne ovat hyviä ja välillä hätäisiä. Huomenna Nala ansaitsee kuitenkin maastoilupäivän.

Syksy 2015. Selkä notkolla, alakaula pinkeänä, takajalat tallissa ja hapan ilme. Vauhtia kyllä riitti...

... niin paljon, että ei ensimmäisinä viikkoina auttanut muu kuin pysyä enimmäkseen kevyessä istunnassa ja laukata kenttää ympäri.

Asiat, jotka opittuani tunsin olevani parempi ratsastaja

Sain idean tähän postaukseen miettiessäni, millainen ratsastaja olin vaikkapa ratsastuskoulussa tai edellisen hevoseni aikoina, joka tapauksessa useampi vuosi sitten. Ratsastukseni oli silloin varmasti aikamoista matkustelua, vaikka toki jotain teinkin. Hyvän peruskoulutuksen saaneilla, kilteillä ja tasaisilla hevosilla on joskus niin helppo jäädä istuskelemaan ja ratsastamaan pikkusievästi, sillä ne saattavat toimia ihan kivasti niinkin.

Viime vuosina harrastuksessani on ollut sellainen vaihe, että olen ratsastanut toisten omistamia hevosia ja poneja. Osa niistä on ollut hyvin raakoja, vinoja, herkkiä ja kuumuvia. Niiden ratsastaminen on ollut todella opettavaista. Jos pitäisi nimetä yksi hevonen, jolta olen oppinut tähän mennessä eniten koko ratsastusurani aikana, se on kyllä Nala.

Keskustelupalstoilla joku miettii silloin tällöin, miten voisi oppia paremmaksi ratsastajaksi. Vastaus on aina sama: ratsasta paljon, ratsasta erilaisilla hevosilla, lue hyvää kirjallisuutta ja käy seuraamassa valmennuksia. Allekirjoitan neuvoista jokaisen. Tähän postaukseen haluan kuitenkin listata konkreettisia asioita, jotka opittuani tunnen olevani parempi ratsastaja kuin aiemmin. Koetan nyt välttää kaikenlaisia ympäripyöreyksiä ja yleviä totuuksia, kuten "ratsasta takaa eteen" tai "liike kulkee takaosasta selän ja kuolaimen kautta käteen". Muistanpa jostakin hevoslehdestä lukeneeni joskus jutun vierailevan valmentajan valmennuksesta, jossa valmentaja oli neuvonut ratsastajia: "Ride in the horse, not on the horse." Vaikka kuinka haluaisin tuntea olevani yhtä hevoseni kanssa, moiset ohjeet saavat pääni kivistämään. Nyt olisi siis tarjolla konkreettisia oivalluksia – ja kuten tavallista, jokainen ottakoon ne itselleen ohjenuoraksi vain, jos tuntee hyötyvänsä niistä. Lista on numeroitu, mutta numerot eivät kerro tärkeysjärjestyksestä.

1. Kuumuvalla hevosella täytyy käyttää mahdollisimman paljon pohjetta. Monet varovat suorastaan hengittämästä häsläävien, herkkien ja helposti kuumuvien hevosten selässä eivätkä uskalla kuin hipaista pohkeella silloin tällöin. Tällöin hevonen kuitenkin yleensä kuumuu edelleen, sillä eihän sen tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin mennä oikeaan suuntaan oikeassa askellajissa ja höyrytä. Saman olen huomannut Nalan koeratsastajilla: harva uskaltaa neuvoistani huolimatta ratsastaa hevosta kunnolla pohkeella, sillä he eivät usko, että herkkää hevosta kannattaisi ratsastaa niin. Lopputuloksena hevonen höyryää eikä tee yhtään mitään järkevää. Ratsastan Nalaa ihan normaaleilla pohjeavuilla ja keksin sille jatkuvasti tehtäviä, joissa käytän pohjetta. Vältän kaikenlaista päämäärätöntä haahuilua.

2. Suuri osa ratsastajista keventää väärin. Kevennys on pieni liike, jossa takapuolen pitäisi koko ajan pysyä lähellä satulaa. Monet keventävät etureisillä ja aivan liian suurta liikettä ja ikään kuin menettävät jämäkän pyllykontaktin hevoseen keventämisen aikana. Oivalsin vasta viime aikoina, millainen kevennys on hyvä ja millainen ei. Olen kyllä kuullut aiemminkin, että kevennysliikkeen tulisi olla pieni, mutta senkin voi tehdä etureisien varassa. Sain tuntuman hyvään kevennykseen vain itse kokeilemalla. Annoin jalkojen riippua rentoina ja raskaina vähän kuin omalla painollaan, katsoin peilistä olevani hyvässä perusistunnassa ja sitten koetin säilyttää saman asennon ravissa siten, etten tuntenut tarvitsevani jalustimia ja pohkeita keventämiseen. Tällainen mielikuva auttoi keventämään niin, että liike pysyi pienenä ja istunta kiinni hevosessa.

3. Herkkää hevosta ei välttämättä auta ratsastaa höyhenenkevyellä ohjalla. Tätä asiaa pohdiskelin tässä postauksessa. Nala on mennyt aimo harppauksen eteenpäin sen jälkeen, kun älysin pitää käteni jämäkämmin paikoillaan, jos hevosen pää heilahtaa. Se hakeutuu peräänantoon huomattavasti nopeammin, kevyemmin ja helpommin, joten itse asiassa jämäkän tuntuman pitäminen on johtanut siihen, että voin ratsastaa kevyemmin.

4. Älä istu harjoitusraviin ennen kuin hevosen takaosa toimii ja selkä on pyöreä. Notkoselässä istuminen aiheuttaa helposti sen, että ratsastajan on vaikea istua etenkin ravissa, ja koska vaikeasti istuva ratsastaja heiluu ja hölskyy, hevosen on entistä vaikeampi pyöristää selkäänsä ja rentoutua. On toisaalta huono asia, että pieniliikkeisten hevosten selässä on helppo istua, vaikka selkä ei olisikaan ylhäällä, sillä se ei ehkä kannusta kehittymään. Helppojen luokkien kouluratsastusliikkeet voi tehdä aivan hyvin kevyessä ravissa, ja esimerkiksi Nalaa ratsastin ainoastaan kevyessä ravissa heinäkuusta maalis-huhtikuuhun ja nykyäänkin aina tarvittaessa.

5. Mistä tuntee, että hevosen selkä on pyöreä, kun kaikki siitä kohkaavat eivätkä kuitenkaan osaa kuvailla? Kun hevonen pyöristää selkänsä, tunnet istuvasi korkeammalla ja että hevonen on yhtäkkiä isompi ja lihavampi. Selkä tuntuu tynnyriltä, ja pohkeesi tuntuvat olevan luonnostaan tiiviimmin hevosen kyljissä. Oikeastaanhan istutkin korkeammalla, sillä hevonen pyöristää selkäänsä ylöspäin (mene vaikka itse nelinkontin ja pyöristä selkäsi).

6. Mistä tuntee, että hevosen takajalat ovat aktiiviset ja hevonen hyvin kuulolla? Silloin pidäte tuntuu vaikuttavan suoraan takajalkoihin. Jokainen on varmasti ratsastanut treeneissä tai vaikka koulukisoissa lävistäjää laukassa niin, että lävistäjän lopussa juuri ennen kulmaa tulisi siirtyä raviin. Siirtymäpisteessä hevonen tuntuu pudottavan raville ja räpiköi kiireistä ravia kulman läpi (ei asetusta, ei taivutusta, koska ratsastajan kaikki energia menee ravin hidastamiseen). Tämä johtuu siitä, että hevonen ei ottanut siirtymähetkellä painoa takajaloilleen vaan ikään kuin teki mahalaskun raviin. Jos hevonen ei ole avuilla eikä takaosansa päällä, pidäte ihan konkreettisesti tuntuu pysähtyvän suuhun. Kun teet pidätteen, sen tulisi tuntua siltä, että minimaalisesta ohjaspidätteestäsi kulkee näkymätön lanka takajalkoihin, takajalat siirtyvät laukasta raviin ja etuosa kevenee ja nousee.

7. Käytä pohkeita jokaisessa siirtymässä, myös hitaampaan askellajiin siirryttäessä. Pohkeita tulisi käyttää eri tavoin eri tarkoituksiin: pieni ylöspäin suuntautuva "kouraisu" tarkoittaa selän pyöristämistä, lyhyt puristus eteenpäin menemistä. Ero nykyisessä ja vuosien takaisessa ratsastuksessani on se, että joskus käytin pohkeita lähinnä eteenpäin pyytämiseen, kääntöapujen antamiseen ja tiettyihin merkkeihin, kuten ristiaskeliin tai laukannostoon. Nykyään osaan käyttää niitä paljon enemmän ja varioiden. Tätäkään kukaan ei oikeastaan opettanut, vaan kirjallisuutta lukemalla, hyviä Youtube-videoita katsomalla, yrittämällä, erehtymällä ja kokeilemalla olen oppinut sen omia aikojani. Esimerkiksi tässä videossa havainnollistetaan erilaisia pohjeapuja.

8. Ajattele, että liimaat reidet kevyesti kiinni satulaan. Tässä on sama idea kuin keventämisessä: vaikka antaisit erilaisia pohjeapuja tai ehkä keventäisit, koeta pitää takapuoli ja reidet liimattuna hevoseen niin, että istuntasi "keskus" ei heilu apujesi tai kevennyksesi mukana. Joudun kiinnittämään tähän itse todella paljon huomiota, sillä Nala saattaa helposti karata avuilta, jos yhtään päästän istuntani keskuksen valahtamaan.

Onko teille tullut vastaavanlaisia oivalluksia, tunneilta opittuja tai itse havaittuja?

Nippeleitä ja nappeleita etsimässä viime syksynä.