Ensimmäiset estekisat suoritettu ja 4-vuotias lomansa ansainnut

Nyt on sitten kilpailukausi korkattu kahteen otteeseen! Edellisestä postauksesta voi lukea tarkemmin reilu viikko sitten olleista koulukisoista, joista jäi käteen osin jännittynyt rata mutta oikein hyvä kokemus. Eilen pakkasin Mintun traileriin ja ajoin tällä kertaa kisahoitajana samaiselle kisapaikalle eli Kotimäen talleille, jossa järjestettiin seuraestekilpailut.

Minttu osallistui esteratsastajansa Jennan kanssa ensimmäiseen eli 80 cm:n luokkaan. Jo radan nähdessäni ajattelin, että voihan kohtalon iva – suhteutetun välin jälkimmäisen esteen viereen oli parkkeerattu traktori, jonka nokkaosa (ilman kauhaa) oli nostettu korkealle ylös. Minttuhan siis jännittää traktoreita ja vaihtelevasti muita isoja autoja ja on menossa muutaman viikon kuluttua Marshall Horsesille juuri tähän asiaan totuttelemaan, joten eiköhän sitten ensimmäisiin estekisoihin tule tämmöinen vähän ennen Mintun koulutusjaksoa. :,D Kuten arvata saattaa, Minttu kielsi useamman kerran sille esteelle, jonka vieressä traktori oli. Otin videota, jota en laita tällä kertaa tänne, mutta siitä näkee, miten Minttu tuijottaa nimenomaan sitä vekotinta eikä estettä. Ennen tuota tuli yksittäinen kielto myös yhdelle toiselle esteelle, jossa ilmeisesti johteet mietityttivät Minttua, mutta siitä mentiin luottavaisesti yli toisella yrittämällä. Seurakisoissa oli onneksi mukava ja rento harjoittelumeininki, joten tuomari antoi luvan hypätä hankalan esteen ja jatkaa radan loppuun, vaikka hylkäyksen jälkeen vielä seuraava hyppy ei onnistunut. Sen jälkeen Minttu pääsi jännityksestä yli ja suoritti loppuradan mallikkaasti, joten sillekin jäi hyvä kokemus. Hyväksyttyä tulosta ei siis näistä kisoista tullut, mutta reissu oli jälleen koulutuksellisesti arvokas!

Verryttelyvuoroa odottamassa

Kohti kesälaidunta!

Meikä kisahoitajana!

<3

Päivä oli kuuma, mutta Jenna verrytteli Minttua ehkä vartin ja hyppäsi sen jälkeen radan, joten Minttu ei vaikuttanut mitenkään kovin väsyneeltä kisojen päätteeksi. Radan jälkeen ajelin kauniissa kesäsäässä takaisin kotitallille ja suihkutin Mintun toiseen kertaan sen lisäksi, että kisapaikalla jo heitin ämpäreillä vettä sen päälle. Ilta-aurinkoa riitti vielä tuutin täydeltä, kun talutin urhean tammani kesälaitumelle. Siellä se alkoi kaivella maata jo narussa ollessaan, joten päästin sen irti ja katselin, miten antaumuksella se piehtaroi vedestä märkään karvaansa hiekkakerroksen ja ravisteli lihaksensa rennoiksi. Sitten Minttu bongasi kaverinsa laitumen toisesta päästä, joten se lähti korvat hörössä laukkaamaan ja tervehtimään. Vaikka kisojen tulos olisi toki voinut olla parempi, tunsin ylpeyttä katsellessani hienoa hevostani ja miettiessäni, kuinka pitkälle olemme jo päässeet. Jo nyt olen saavuttanut ne tavoitteet, jotka vuodenvaihteessa asetin tälle vuodelle. 

Minttu lomailee nyt heinäkuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen se lähtee Marshalleille muutamaksi viikoksi harjoittelemaan autojen kohtaamista. Ratsastustreeneihin palailtaneen siis jossain vaiheessa elokuuta. Toiveenani on käydä vielä jossain lähialueen koulukisoissa syksyllä, mutta katsotaan myöhemmin vuoden aikana, miltä tilanne näyttää.

Ensimmäisistä kisoista tuloksena hyväksytty rata ja hyvä kokemus

4-vuotiaan Mintun ensimmäiset kilpailut käytiin keskiviikkona 17.6. Kotimäen talleilla. Kisat olivat seurakoulukilpailut ja luokkana meillä oli HeB:3 2019. Sanottakoon jo alkuun tiivistyksenä, että tulos oli 58,864 %, joka ei prosenttimääräisesti ole kummoinen, mutta kisakokemukseen olen kokonaisuudessaan tyytyväinen!

Vaikka kilpailu oli aivan lähitallilla 20 minuutin ajomatkan päässä ja starttiaika noin 16.40, päivä alkoi hyvissä ajoin aamupäivällä Mintun letittämisellä ja harjaamisella. En ole koskaan letittänyt hevosta alusta loppuun itse, joten oli vähän hakusessa, kuinka kauan hommaan menee aikaa. Tein harjaan suuren määrän pienehköjä sykeröitä (varmaan 25 tai lähelle) ja häntään ranskanletin, ja aikaa taisi kulua yhteensä puolisentoista tuntia. Lisäksi aikaa meni auton pakkaamiseen ja kuljetusvälineistön valmiiksi laittamiseen.

Päivän ensimmäinen jännittävä osuus oli siinä, että ajoin Mintun yksin kilpailupaikalle. Minähän olen siis tasan kerran aiemmin harjoitellut trailerin käsittelyä ja peruuttamista tallin pihassa tässä parisen viikkoa sitten, mutta heppa kyytiin vain ja matkaan! Ajo sujui hyvin, samoin kilpailupaikalla pysäköinti ja pois "ruudusta" peruuttaminen ja tallilla takaisin omaan ruutuun peruuttaminen. Sain siis tästä pienestä matkasta kosolti itseluottamusta trailerin kanssa toimimiseen. Minttukin on osoittautunut nyt kolmen lastauskerran kokemuksen perusteella oikein järkeväksi kuljetettavaksi: se saattaa aluksi pysähtyä tai yrittää kävellä rampista pari kertaa ohi, mutta noin 30 sekunnin kuluttua se on kävellyt kyytiin kaikessa rauhassa ja matkustanut aina hyvin. Se myös seisoo kopissa rauhallisesti.

Kilpailupaikalla Minttu oli itse rauhallisuus! Se selvästi tunnisti, että nyt ollaan tutulla tallilla, ja yhtään mitään pyörimistä, huutelua tai muuta ylimääräistä toimintaa ei ollut. Oma viikon jatkunut kisajännityksenikin hävisi sen siliän tien, kun vain pääsin selkään ja verryttelyyn. Jihuu! Verryttelyssä Minttu oli rauhallinen ja seesteinen, tosin aika laiska. Kuumuus vei veronsa, mutta on se koko alkukesän muutenkin ollut vähän laiska siitä lähtien, kun se pääsi vuorokauden ympäri laitumelle. Otin kuitenkin mieluummin tasaisesti puksuttavan nuoren kuin mahdollisesti säikkyvän ja pinkeän viulunkielen, joten tämä passasi ihan hyvin.

Miksi prosentit eivät sitten päätä huimanneet? Vastaus on perinteinen, eli radalle päästyämme Minttua jännittivät A-päädyn iso pömpeli, jossa näkyi ihmisiä vähän hämärästi ikkunaruutujen takana, ja C-päädyn tuomariauto. Mitään suurta draamaa näistä ei tullut, eli ei hyppimisiä tai paikaltapoistumisyrityksiä, mutta esimerkiksi volttikahdeksikolla Minttu pysähtyi kerran tuijottaakseen toista päätyä enkä saanut sitä hyvin kulmiin, mistä sitten taas tuli huolimattoman näköisiä teitä ja vaikeuksia valmistella liikkeitä, jotka suoritettiin kulmien lähellä. Laukkaohjelma katkesi joitakin metrejä liian aikaisin A-päädyssä, kun Minttu ihmetteli tuota pömpeliä. Jännitys näkyi myös keskihalkaisijalla olevissa siirtymissä, joista tuli kangertelevia ja pysähdyksistä vinoja, ja ensimmäisessä pysähdyksessä tuli jokin kompastuminenkin (hienosti siis alkoi :D). Ohjelmassa oli kuitenkin myös kohtia, joissa Minttu oli selvästi rennompi, ja laukkaohjelman osasta (lävistäjä laukassa, keskellä lävistäjää siirtyminen raviin, tulevan kulman tienoilla siirtyminen uuteen harjoituslaukkaan) saimme seiskojakin. Jos olisi ollut aikaa kiertää rata muutamaan kertaan, niin uskon, että tuijotus olisi lakannut jo sillä. Mutta eihän koulukisoissa ole, joten näillä mentiin ja hengissä selvittiin kuitenkin. Verryttelyalue oli ihan kisaradan kyljessä, ja heti tälle turvalliselle puolelle päästyämme Minttu tuntui huokaisevan syvään ja rentoutui heti eteen-alas-raviin... :D Harmi, ettemme saaneet hyvin sujuneen verryttelyn rentoutta tällä kertaa radalle saakka, mutta nämä siis todellakin olivat Mintun ensimmäiset kisat ikinä ja myös minun ensimmäiset seurakoulukilpailuni koskaan. Voin siis olla tyytyväinen ja ylpeä kokemuksesta! Erityisesti mieltä lämmittivät tuomarin yleiskommentit hevosen laadusta ja meidän kehityskelpoisuudestamme ratsukkona.

Kisoissa minulla oli mukana tallikaverini Terhi, joka oli arvokas apu ja otti kuvia ja videota.

Sain myös muutama päivä sitten varmistuksen siihen, että Jenna pystyy hyppäämään Mintulla Kotimäen seuraestekilpailut nyt tulevana keskiviikkona eli jo ylihuomenna. Ihan loistojuttu, sillä nyt Minttu pääsee näkemään vain viikon viiveellä saman paikan yleisöineen, kuulutuksineen ym. uudelleen ja liikkumaan reippaasti laukassa mahdollisten pelottavien kohteiden ohi. Mintun loma siis tosiaan siirtyi tänne kesäkuun loppupuolelle, kuten aiemmin pohdiskelinkin, kun nyt alkukesään sattui kaksi koulutuksellisesti näin sopivaa kisaa ihan lähelle.

Kisoihin valmistautumista ja ohjelman kriittisiä kohtia

Enää kaksi päivää kisoihin! Samanaikaisesti odotan niitä kovasti ja toisaalta toivon, että ne olisivat jo ohi. Kun ei juurikaan ole kisakokemusta, tällaiset yhdet pikku seurakisatkin tuntuvat hirveän suurelta asialta. Samalla ne ovat Mintun ihan ensimmäiset kisat, joten oma lisänsä tulee siitä, että minun tehtäväni on pitää omat hermoni kurissa ja opettaa Mintulle, että kas näin ollaan kisapaikalla. Sanomattakin selvää on, että on tietysti upeaa aloittaa kisaura Mintun kanssa, koska yhdessä olemme harjoitelleet aivan ratsun ensiaskelista lähtien.

Yksi ehdoton hankinta näin kisauran kynnykselle oli oma traileri, jonka hankin kesäkuun alussa. Tähän saakka takana on yhteensä noin kuusi vuotta hevosenomistajuutta kolmen eri hevosen kanssa, ja sen perusteella voin sanoa, että minusta hevosen omistaminen ilman omaa kuljetuskalustoa on hankalaa. Keväällä jouduin varaamaan eläinlääkärikäyntejä sen mukaan, kenellä on kalustoa ja aikaa tallikäynteihin. Satunnaiset klinikkakäynnit ehkä pystyy jotenkin sumplimaan, mutta säännöllisesti kisoihin on vaikea päästä, ellei pääse jonkun kyytiin (ja sitten pitäisi toki olla menossa samoihin kisoihin). Sopiva traileri meidän tarpeisiimme löytyi Tampereelta, josta myyjä jopa suostui ajamaan sen Mintun kotitallille Lietoon. Traileri on 1,5 hevosen Cheval Liberte vm. 2012. Sinne mahtuu tilavasti, mutta toisaalta se on sen verran pieni ja kevyt traileri, että oma 1.8-koneinen Skoda Octaviani voi hyvin vetää sitä. Suurin sallittu vetomassa jää silti hevosenkin kanssa monta sataa kiloa vajaaksi. Tästä lähtien kyytihuolia ei siis enää ole niin kauan kuin kalusto on toimintakunnossa.

Uusi kisakaveri!

Huomasin kisakutsun keskiviikkona ja ilmoittauduin mukaan vain hetken harkinnan jälkeen. Valmentajan kanssa oli treffit sovittu torstaiksi, joten silloin kerroin päätöksestäni ja toivoin samalla, että Minna olisi samaa mieltä hankkeen järkevyydestä. Vastalauseita ei tullut, joten se treenikerta harjoiteltiinkin ohjelman (HeB:3 2019) tehtäviä. Kenttä oli jälleen täynnä esteitä, joita ei saanut kantaa pois, joten ei ollut ihan helppo juttu... Mutta lauantaiksi sovinkin talliporukan WhatsApp-ryhmässä ajan, jolloin kannoin muutaman apukäden voimin esteet pois kentältä ja pystytin yhden reippaan tallitytön kanssa osittaiset kouluaidat. Aitoja riitti vain lyhyeen koulurataan ja minun ohjelmani on pitkällä radalla, mutta riitti hyvin, että rajasin aidoilla kulmat ja laitoin sivuille osittaiset aidat. Mittari näytti hellelukemia ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta, joten urakan jälkeen kieltämättä ajattelin, pitääkö tässä vielä ratsastaakin. 

Vajaallakin aitamäärällä sai ihan hyvin rajattua 20 x 60 m -kouluradan.

Hikikarpaloista, pölystä ja väsymyksestä huolimatta itsenäinen ratatreeni oli oikein onnistunut! Huomasin muutaman asian, joihin minun erityisesti kannattaa kiinnittää radalla huomiota:

1) Ratsastan nelikaarisen kiemurauran (A–C) viimeisen kiemuran pyöreästi ja laajasti niin, että tulen takaisin uralle aavistuksen ennen C-kirjainta. Näin saan Mintun paremmin ulko-ohjan tuelle ja kuuntelemaan sisäpohjetta, jolloin heti seuraavassa kulmassa tuleva laukannosto onnistuu ja tiestä tulee parempi. Aluksi nimittäin huomasin ajautuvani C-kirjaimeen niin, että hevonen katseli ulospäin ja vähän kaatui sisään ja laukannostossa tuli kiire.

2) Ohjelmassa tehdään 15 metrin voltti laukassa ja jatketaan lävistäjälle, jonka puolivälissä tulee siirtyminen harjoitusraviin ja heti tulevassa kulmassa H:n ja C:n välillä takaisin harjoituslaukkaan. Laukka-ravi-siirtymisiä on valmennuksissa nyt harjoiteltu, ja siinä minun täytyy ajatella lähinnä pienellä hengityksellä raviin ja laittaa pohkeet heti kiinni, jotta ravi säilyy aktiivisena ja Minttu ei nouse pois perääannosta siirtymisessä. Alan myös valmistella tulevaa laukannostoa käytännössä heti ja nostan sen jo ennen kulmaa eli heti H:n jälkeen, koska kulmassa nosto on helpompi kuin suoralla.

3) Myös myöhemmin tulevissa siirtymissä alaspäin (laukasta raviin ja melkein heti ravista keskikäyntiin) tärkeintä on tehdä mahdollisimman vähän. Minttu on hyvin herkkä pienille istunnan muutoksille ja ihan jo sille, että hengitän tietyllä tavalla. Se tarjoaa siis helposti alaspäin siirtymää, jos vahingossa ajattelen sellaista, ja reilu ohjan ja pohkeen käyttö siirtymässä tekee siirtymästä helposti epätasaisen. Valmennuksissa parhaat siirtymät ovat tulleet tällä hetkellä vielä siten, että pidän käden hipihiljaa, hengitän vähän reilummin ulos ja laitan heti pohkeet kiinni, jotta tuleva askellaji alkaa reippaana.

4) Käynti Mintulla on hyvä, mutta se ei kovin helposti esitä sitä vaan jää vähän laiskanpulskeaksi ja pikkusieväksi. Keski- ja vapaassa käynnissä täytyy siis ehkä käyttää pohjetta, mutta samalla on varottava, että Minttu ei hypähdä raville eikä tule muita tahtirikkoja.

5) Ravi-pysähdys-ravi-siirtymiä en ole harjoitellut _juuri lainkaan_ muuten kuin nyt menneen lauantain ratatreenissä. Syy tähän on, että ensin olen halunnut saada Mintun ajattelemaan alaspäinkin siirtymisissä eteenpäin ja ne siirtymät kuntoon, ettei se niin helposti tarjoaisi töksähtävää pysähdystä, jossa ikään kuin moottori sammuu. Nyt niitä oli kuitenkin pakko harjoitella kisoja varten. Näihin näkyi sopivan sama resepti kuin muihinkin alaspäin siirtymiin: pohkeet kiinni ja ajattele siirtymää, muuta ei kannata tehdä. Huomasin toimivaksi kikaksi, että ajattelen siirtyväni käyntiin, ja kun hevonen on jo siirtynyt, pyydänkin seis. Minttu on näille pyynnöille niin herkkä, että ainakin treeneissä se otti ravin jälkeen vain yhden tai kaksi pientä käyntiaskelta korjatakseen jalkansa tasan ja sitten olikin seis. Tällä lailla siirtymästä ei välttämättä tule niin tomeraa ja pyöreäselkäistä kuin rohkeammalla pohkeenkäytöllä ja välittömällä pysähdyksellä ehkä tulisi, mutta ainakin siitä voi tulla siisti ja pehmeä. Jos pyydän suoraan pysähdystä, siitä tulee liian helposti töksähtävä ja sellainen, jossa ajatus on taaksepäin.

Kunnon kouluratsastajan ilme naamalle ja menoksi! ;)

Viime aikoina olen myös täydentänyt varustekaappia. Tilasin Calevosta Pikeurin kisatakin ja ostin pari päivää sitten Börjesiltä Roecklin valkoiset kisahanskat, yhden valkoisen kouluhuovan, letityskuminauhoja ja numerolappuja. Paluumatkalla kotiin kävin vielä Puuilon kautta ja ostin heräteostoksena sieltäkin Horse Comfortin kisahuovan, jotta olisi varahuopa käytettävissä. Vuoden pallopäisillä Puuilon kannuksilla ratsastettuani vaihdoin vihdoin Sprengerin sileisiin rissakannuksiin, koska niillä tunnen saavani kannusavut paremmin läpi. Joskus vuosia sitten sopivaa päivää odottamaan ostamani Pikeurin kisahousut, kisapaita ja plastrong olivat jo valmiina. Voisin vannoa, että myös kisahuovan olen jostain alesta ostanut käyttöä odottamaan, mutta se on mystisesti joko kadonnut tai sitten mielikuvitukseni tuotosta.

Eilisen ja tämän päivän Minttu ja jälleen viettänyt 24/7 laitumella. Huomenna vielä viimeistelytreeni, jossa käyn radan tehtävät läpi ja ratsastan koko radan pariin kertaan, ja sitten pääseekin puunaamaan kisakamppeita!

Ensimmäiset kisat tulossa!

No niinhän siinä kävi, että viimeisimmän Kipa-tsekkauksen jälkeen sinne oli kuin olikin ilmestynyt sopivia kisoja. Näin ollen Mintun lomapaussi siirtyy hieman myöhemmälle kesäkuulle. Ilmoittauduttiin siis meidän ensimmäisiin kisoihin! Ne ovat meille ensimmäiset paitsi ratsukkona myös yksilöinä, sillä Minttu on aiemmin hypännyt yhdet oman tallin pienet rataharjoitukset, joita ei voi kisoiksi laskea, ja itse olen ollut seurakisoissa vain muutaman kerran ja nekin esteillä. Kouluratoja olen mennyt vain oman tallin kisoissa tuntihevosilla. Näistä kaikista on viitisentoista vuotta... :D

Ilmoitin meidät mukaan Kotimäen tallien seurakoulukilpailuihin keskiviikkona 17.6. Talli on lähellä ja tuttu, koska siellä pidin Minttua 3-vuotiaana, ja luokka on HeB:3 2019. Se on pitkän radan ohjelma, mikä sopii nuorelle hevoselle hyvin, ja tehtävät siinä ovat sellaisia, jotka onnistuvat meiltä jo mukavasti. Eri asia toki on mennä ne kaikki täsmällisesti peräkkäin, kun ei voikaan sanoa, että hups oota mä teen tähän nyt ylimääräisen voltin, ja kisaympäristö tuo oman jännityksensä. Mutta tätähän minä olen aina halunnut: alkaa kisata, edistyä ja nousta luokissa, ja mikäs sen hienompaa, jos se tapahtuu itse koulutetulla ja omalla hevosella. Pakko vain päästä omista estoista ja jännityksistä eroon ja rohkeasti tehdä jotain sellaista, mitä ei ole ennen tehnyt.

Tavoitteena on saada molemmille hyvä kokemus ja päästä ratsastamaan rata niin, että ei tule mitään turhia temppuiluja ja että hevonen pysyisi mahdollisimman rentona. Varsinaisia tulostavoitteita ei ole.

Toukokuussa valmennuksessa kuuntelemassa ohjeita. Nyt ne tulevatkin tarpeeseen!

Kuvaaja mukana tallilla

Tänään sain oikein kuvaajan mukaan tallille, kun toisella paikkakunnalla normaalisti asuva siskoni muutti kesäksi Turkuun!

Minttu oli aluksi tapansa mukaan taas vähän keskittymätön ja pohkeen takana, kunnes sen sai heräteltyä eteen ja työntekoon. Mitenkään ihanteelliselta se ei tänään tuntunut, mutta yllättävän monta kivaa kuvaa tuli silti. Sen vain täytyy päästä heti alusta saakka kaikissa askellajeissa reilusti eteen molempiin suuntiin ja nähdä kentän joka kohta, niin se lakkaa ihmettelemästä esimerkiksi kentälle näkyviä laidunhevosia. Toisaalta olen vähän hakenut ja kokeillut, millainen tyyli sille sopii kaikkein parhaiten: pitäisikö vain ravata ja laukata melko vapaasti eteen 10 minuuttia vai ruveta heti pyytämään siltä jotain keskittymistä vaativaa, kuten pientä avotaivutuksen omaista asetusta ja taivutusta sisään? Jälkimmäisessä olisi se hyöty, että se ei kenties väsyisi niin nopeasti, kun kilometrejä kertyy vähemmän.

Laitan osan kuvista tähän ja säästelen osan myöhempään käyttöön. Ratsastuksen lopuksi käytiin vielä ottamassa muutama kuva kentän lähiympäristössä.

Muutaman päivän päästä torstaina on vielä yksi Minnan valkka sovittuna, ja sitten Minttu saa pitää vähän lomaa. Katselen vielä, löytyisikö lähialueelta jotain sopivia seuraestekisoja, joihin sen voisi laittaa Jennan kanssa – jos löytyy, niin lomasta osan voi pitää myöhemminkin. Sillä on viimeisimmän kuukauden mittaisen loman jälkeen ratsastettu nyt kuitenkin vasta reilut 2 kuukautta, joten mikään tulipalokiire uudelle lomalle ei sinänsä ole. Tai sitten lomaillaan aina heinäkuulle saakka yhtä kyytiä, jos sopivia pikkukisoja ei ole. 

Nyt odottamassa on myös monta postausideaa! Niille on käyttöä sitten, kun tavalliset treenipostaukset ovat vähän aikaa tauolla.

P.S. On muuten karmaisevaa huomata kuvista, kuinka monessa pylly on irti penkistä laukan liitovaiheessa. Minulle on jotenkin vaikeaa istua Mintun laukassa, koska se on tällä hetkellä vielä vähän sellainen... terävä? Reidet jännittyvät helposti, jolloin takapuoli ei pysy tiiviisti satulassa. Täytyy ottaa tuo nyt ihan asiakseen korjata, koska kyllähän hevoseen vaikuttaminen hankaloituu, jos istunta ei ole tiivis koko ajan.

Ajoittain Minttu kantaa jo mukavasti laukassa. Tällä hetkellä se tuntuu olevan sille vaikein askellaji, ja laukka saattaa tipahtaa raville ihan yhtäkkiä, ellen ehdi reagoida salamannopeasti. Välillä se taas pyöristää selkänsä hienosti ja tuntuu tosi tasapainoiselta. Treeniä, voimaa, malttia ja aikaa kasvulle vaan, niin kyllä se siitä! Tässäkin hieman menen liikaa etukenoon, jolloin isunta irtoaa satulasta.

Tässä taidettiin lähteä temponlisäykseen. Pari hyvää lisäystä tuli, ja osassa taas näkyi pohkeen taaksen jääminen siten, että askel ei venynyt niin helposti ja kevyesti kuin se parhaimmillaan tekee.

Tästä kuvasta tykkään. Mukavan harmoninen tunnelma ja hevonen kuulolla. :)

Nonnii ja sit taas se oikea kyynerpää kylkeen kiinni...

Vertailuksi vuosi sitten otettu kuva Mintun 5. ratsastuskerrasta. :D On se kovasti muhkistunut vuoden aikana!

Täytyykö hevosihmisen kumppanin olla hevosihminen?

Usein kansainvälisen tason kilparatsastajat mainitsevat haastatteluissaan kumppaneistaan jotain sen suuntaista, että on hyvä, että toinenkin on saman alan ihmisiä. Kenties onkin huomattavasti helpompaa selittää toiselle ratsastajalle, miksi tallilla vierähti tänään(kin) useita tunteja, miksi kisoissa vierähtää kesästä viikonloppu jos toinenkin ja miten voi olla, että sen miljoonia maksavan tallivuokran päälle voi tulla tulee vielä muitakin kustannuksia.

Suurin osa meistä kuitenkaan ei ole ammattilaisia eikä kilpaile ympäri Eurooppaa. Ja ehkei viikoittaista ratsastustuntia tarvitse sen kummemmin perustella kuten ei salikorttiakaan tai taidekerhon keramiikkakurssia. Mutta entä jos tavallinen harrastaja omistaa hevosen ja käyttää siihen aikaansa ainakin melkein joka päivä?

Tarvitseeko hevosihmisen kumppaninkin olla hevosihminen, jotta yhteiselosta selvittäisiin ilman hevosharrastukseen liittyviä konflikteja?

Hevostelu voi aiheuttaa hampaiden kiristelyä perhekunnassa nähdäkseni lähinnä kahdesta pääsyystä: raha ja ajankäyttö. Kolmanneksi – kenties ei yhtä yleiseksi mutta kuitenkin mainittavan arvoiseksi – syyksi voisi nousta yleinen suhtautuminen eläimiin ja erityisesti hevosiin.

Hevosen omistaminen on kallista. Tapoja hevostella on monia, ja halvimmalla päässee pienen paikkakunnan itsehoitotallissa tai velattomalla omalla pihalla, johon ei ole alunperinkään investoitu kauhean suuria summia. Monet meistä kuitenkin pitävät hevosta vuokratallilla täysi- tai puolihoidossa, valmentautuvat ja kilpailevat, satsaavat varusteisiin ja hevosen oheishoitoon ja maksavat tästä lystistä jotain muutamasta satasesta lähemmäs pariin tonniin kuussa. Kallis harrastus voi aiheuttaa muussa perheessä kakomista, jos sen vuoksi perheen yhteisiin hankintoihin on vain vaivoin jos lainkaan varaa. Tällaisia hankintoja voivat olla esimerkiksi suurempi asunto, remontti tai yhteiset lomamatkat.

Perheestä puhuessani tarkoitan kaikenkokoisia perheitä, siis myös kahden aikuisen, joilla ei ole lapsia.

Varsin monella pariskunnalla on sellainen järjestely, että parisuhteen vakiinnuttua tai viimeistään mahdollisia lapsia hankittaessa molempien palkat ohjataan samalle yhteiselle tilille, josta maksetaan ihan kaikki. Minä olen julistanut jo vuosia sitten, että en aio kuuna päivänä suostua tällaiseen ratkaisuun. Kun kaikki rahat ovat täysin yhteisiä, voin vain kuvitella sen päänsäryn, joka syntyy, kun kisahepan omistajan omatunto moukaroi kaksin käsin jälleen yhden 100 euron kisaviikonlopun tai 2500 euron satulahankinnan jälkeen. 

No mutta kaikestahan voi neuvotella, ja kypsät aikuiset tekevät juuri niin. Joo. Minä olen lapsena joutunut kysymään luvan ihan kaikkiin karkkipussia suurempiin hankintoihin, varsinkin leluostoksiin (joihin uusi aivan ihana laivastonsininen Equilinen huopakin varmaan olisi laskettavissa), vaikka kyseessä olisivat olleet erillisistä kotihommista tai esimerkiksi synttärilahjoiksi saadut rahat. Ihan ymmärrettäviä puolia siinäkin säännössä oli, en sitä tarkoita. Aikuistuttuani kuitenkin päätin, että hankin sellaisen ammatin ja tulotason, että voin maksaa itse omat hankintani enkä ikinä hankkiudu tilanteeseen, jossa joutuisin jälleen pyytämään lupaa siihen, että saan ostaa jotakin itse tienaamillani rahoilla. En varmaankaan edes kehtaisi ilmoittaa, että nyt tarttis satulan tai että nuo Passierin 200 euron suitset olisivat niin paljon kivemmat kuin Harry's Horsesin 30 euron – ja jos kehtaisin, oltaisiin jälleen tilanteessa, jossa aikuinen ihminen joutuu hattu kourassa neuvottelemaan omien rahojensa käytöstä, sillä ne eivät olekaan enää hänen vaan yhteisiä. Tämän vuoksi aion aina pitää oman tilini, josta makselen puhtaalla omallatunnolla omat hevoskuluni juuri niin kuin parhaaksi näen.

Osallahan kumppanina on hevosihminen, joka on itsekin niin korviaan myöten tässä hevosmaailman suossa, että puolison hevosen klinikkalaskun nähdessään tuumaa lähinnä "Sellaista on elämä". Ehkä tallimaksujen maksaminen yhteisistä rahoista ei tunnu pahalta, jos toinen on ikään kuin samasta puusta veistetty.

Vaikka finanssipuoli luistaisi, hevoseen menee aikaa. Meidän kahden aikuisen pikku perheessämme tämä ei ole ollut mikään ongelma, sillä työni lukion opettajana on sellaista, että käyn tallilla lähes aina päiväsaikaan. Viikonloppuisin molemmat ovat vapaalla, mutta yleensä en jää kykkimään tallille kovin pitkäksi aikaa, vaan koko reissuun menee kolmisen tuntia. Vapaapäivinä aamuihmisenä tykkään ajoittaa tallikäynnin usein niin, että olen takaisin kotona ehkä klo 12–14 välillä, jolloin iltapäivä ja ilta ovat vapaina johonkin muuhun kuin hevosteluun. Aamu-uninen avomieheni saattaa jäädä vielä nukkumaan silloin, kun itse jo lähden tallille. En usko, että hän kokee hevoseni vievän paljoakaan yhteistä aikaa, koska hän on itsekin harvoin kotona siihen aikaan, kun minä olen tallilla.

Kaikissa perheissä ajankäyttö ei kuitenkaan luonnistu näin omalla painollaan kuin meillä. Jos molemmilla olisi iltaisin käytettävissään noin neljästä kuuteen tuntia (klo 16/18–22) kotitöihin, yhdessäoloon, harrastuksiin ja mahdollisesti lastenhoitoon ja heidän kuskaamiseensa, prosenttiosuus tästä ajasta on kieltämättä suuri, jos toinen pääseekin töistä klo 16 ja on tallilla klo 17–20.30. Juuri tämän takiahan varsinkin ammattilaiset tuppaavat toivomaan, että puoliso olisi edes sen verran hevosihminen, että tämä viihtyisi tallilla itsekin ja hytkyttäisi mieluusti lastenvaunuja samalla, kun äiti tai isä ratsastaa.

Minulla ei ole koskaan ollut kumppanina hevosmiestä, mutta en ole sellaista kaivannutkaan. Nykyisen mieheni kanssa meillä on niin paljon muuta yhteistä tekemistä ja menoa, että hän käy varmasti mieluusti yksin salilla tai viskinmaisteluilloissa ja minä taas ratsastamassa. Käymme yhdessä esimerkiksi aurinkolomilla, mökillä, illanvietoissa, ravintoloissa ja varsinkin kesäisin ylipäätään ulkona. Suuri yhteinen harrastuksemme on hevimusiikki, jonka perässä reissaamme milloin millekin keikalle tai festarille.

Tärkeä kriteeri kumppanille on minusta kuitenkin eläinrakkaus. En voisi kuvitellakaan eläväni sellaisen ihmisen kanssa, joka ei hyväksy koiraani tai hevosharrastustani siksi, ettei ylipäätään pidä eläimistä. Mieheni on ollut muutaman kerran tallilla mukana, jos olen käynyt tekemässä siellä pikaisesti jotakin, ja samalla hän on auliisti täyttänyt vesiastiaa tai siivoillut tarhaa ja tietenkin rapsuttanut kauhean kivasti Minttua. Facebookin hevospäivityksiin hän laittaa joka kerta sydän- ja halirutistusemojeita. Olen siis saanut kaiken, mitä haluan.

Parasta rapsutusta!

<3

Vuoden ensimmäinen laidunpäivä!

Yksi kupru laidunkauden aloittamisessa kävi, nimittäin tallinpitäjä unohti ilmoittaa siitä. Olisin halunnut olla paikalla kunnon kameran kanssa ja muutenkin, mutta tepastelin tallille aamupäivällä 1.6. ja huomasin, että kappas, siellähän se minunkin tammani on temmeltänyt jo ainakin pari tuntia. Pukkilaukkakuvia ei siis tullut ja kuvat on otettu kännykällä. Hevoset kuitenkin innostuivat kirmailemaan vielä siinäkin vaiheessa, kun tulin paikalle, joten videota sain otettua!

Ensimmäisenä päivänä Mintulla oli seuranaan yksi kimo tamma, mutta seuraavana päivänä mukaan liittyi kaksi hevosta lisää. Nyt heillä on siis oma pieni neljän hengen kesäjengi koossa. :)

Niin, eiväthän kaikki edes vie hevostaan laitumelle. Syitä siihen voi olla monia. Osa hevosista ja varsinkin pienistä poneista ei kestä laidunta ilman kaviokuumeriskiä. Monessa tapauksessa taas omistaja haluaa välttää etenkin ensimmäisiin laidunpäiviin liittyvää riskiä, joka syntyy, kun hevoset juoksevat ja pukittelevat haltioissaan ja selvittelevät laumanjohtajuutta välillä rajustikin. Riemu voi loppua äkkiä, jos joku hevosista saa potkun sopivaan kohtaan jalkaansa eikä enää parane käyttöön. Ymmärrän aivan hyvin, etteivät kaikki halua ottaa sitä riskiä.

Itse yritän aktiivisesti unohtaa temmeltämisen riskit, sillä laumassa laiduntaminen on hevoselle sekä fyysisesti että henkisesti niin ylivertaisen hyvä tapa viettää aikaansa, että en tahdo siitä luopua. Etenkin nuoren hevosen tasapaino ja lihaksisto kehittyvät suurella alueella vapaasti kirmatessa, mahdolliset lihasjumit häviävät reippaassa vapaassa laukassa ja suolisto toimii optimaalisesti, kun ruokaa on jatkuvasti saatavilla. Myös mahdolliset alkavat tai jo alkaneetkin mahahaavat tuppaavat paranemaan laidunlomalla.

Laidunkauden alkua odotellessa otin tavaksi joko syötellä Minttua ratsastuksen jälkeen tai sitten käydä kiskomassa sille 1–2 muovikassillista ruohoa tarhaan maisteltavaksi. Näin sen maha on ehtinyt totutella tuoreeseen ruohoon ennen laitumelle siirtymistä.

Minttu saa olla tänä kesänä noin kuukauden täydellä laidunlomalla. Osan kesästä se tekee töitä siten, että haen sen laitumelta, ratsastan ja vien sinne taas takaisin.

Saa nähdä, millaiseksi tämänvuotinen lauma muotoutuu. Viime kesänä Minttu otti nuorten tammojen kolmen hevosen laumassa välittömästi johtajan paikan itsevarmoin elkein, mutta tämänhetkisen tarkkailun perusteella en vielä osaa sanoa, millainen hierarkia nykyisessä laumassa on. Täytyy jokin päivä istuskella tarkkailemaan.