Alkutalven kuulumisia ja treenitavoitteita Helkan kanssa

Helkan kanssa ulkokentällä syksyllä. Nyttemmin olemme siirtyneet jo maneesin puolelle.

Syksy ja alkutalvi ovat olleet ratsastuksellisesti ihan riittävän täysiä. Joitakin viikkoja sitten aloin ratsastaa tähänastisten vakkarihevosteni Helkan ja Leon lisäksi puoliveritamma Millaa, joka kahden muun tapaan on tuntihevonen. Kolmea hevosta en kuitenkaan töiden jälkeen yleensä ehdi ja jaksa ratsastaa, joten tavallisesti vuorottelen niin, että yhdellä kerralla ratsastan hevosista kaksi. Olen käynyt nyt enimmäkseen kahtena tai kolmena päivänä viikossa.

5-vuotiaan suokkitamma Helkan kanssa olen saanut todellisia onnistumisen kokemuksia. Kesällä sen ratsastuksen aloittaessani tuntui, että joudun kannattelemaan hauiksillani varsinaista kyntöauraa. Varsinkin laukassa hevonen painoi ohjalle niin kovaa, että olkapäitäni särki. Siirtymiä tein tietenkin tiuhaan, mutta välillä tuntui, ettei tamma reagoinut niihin toivotulla tavalla. Se myös saattoi kulkea hetken kevyenä ja yhtäkkiä rojahtaa takaisin etupainoiseksi. Syksyn mittaan tilanne kuitenkin koheni koko ajan enemmän, ja viime aikoina olen saanut nauttia todella kevyestä hevosesta, joka astuu alleen ja jonka ohjia voin pitää vaikka pelkän peukalon ja etusormen välissä. Kuuliaisuutta on siis tullut lisää, mutta varmasti kyse on myös voimasta. Erityisen ilahduttavaa on ollut katsella Helkaa välillä ratsastustunneilla ja huomata, että se on ruvennut kantamaan itsensä sielläkin kevyenä. Se on miellyttävän reipas tamma, jolla on kivat askeleet istua ja jonka laukka on suokiksi varsin hyvää nyt, kun etuosa on keventynyt.

Pari kertaa olen onnistunut jo tekemään siirtymän suoraan laukasta käyntiin, ja laukkaan on muutenkin tullut pikkuhiljaa säädeltävyyttä. Lähiaikoina ohjelmassa onkin laukan kehittämisen jatkamista. Tavoitteena talvelle on saada taas lisää voimaa ja kantokykyä sen verran, että laukka-käynti-siirtymisistä tulisi rutiinia. Lisäksi olen juuri aloittanut vastalaukkojen harjoittelun loivalla kiemuralla. Vastalaukathan kehittävät erinomaisesti tasapainoa ja hevosen suoruutta, mutta koska niihin tarvitaan jo jonkinlaista kantokykyä ja kontrollia, en ole vielä kesällä tai syksyn aikana ottanut niitä Helkan kanssa ohjelmaan ollenkaan.


Loiva kiemura laukassa pitkällä sivulla

(c) Wikipedia: Ratsastusradan tiet

Loiva kiemura tulee kouluradoilla vastaan ainakin HeB-luokissa, kuten K.N. Specialissa. Siinä se tosin ratsastetaan ravissa. Tässä harjoituksessa erityisen hyvää on se, että kiemuran jyrkkyyden voi itse päättää saumattomasti ja siten vaihdella vaikeusastetta. "Käännöspisteessä" (kohdassa X) hevonen joutuu laukkaamaan hetken verran ikään kuin vastalaukkaa, ja mitä jyrkempi kiemura on, sitä lähempänä todellista vastalaukkaa ollaan. Tätä harjoitusta hyvänä vastalaukan treenin aloittamisena esittelee myös Kyra teoksessaan Kyra ja ratsastuksen taito. Ahnehtia ei kannata, sillä laukka helposti hajoaa X:n kohdalla tai vähän sen jälkeen, jos hevonen yllättyy suunnanmuutoksesta eikä sen tasapaino ole kohdallaan. Olen vasta kerran kokeillut tätä harjoitusta treenien päätteeksi Helkan kanssa sillä tuloksella, että ensimmäisellä yrityksellä laukka hajosi, mutta kahdella seuraavalla se sujui hyvin. Lopetin siihen runsain kehuin.


Siirtymät laukan sisällä

Hyvää voima- ja kuuliaisuustreeniä on myös siirtymien tekeminen laukan sisällä, ts. laukkaa kootaan kevyesti ja taas pyydetään eteen. Kesällä Helkalta ei voinut sellaista vielä pyytää, sillä laukassa oli vain yksi vaihde: reippaasti eteenpäin. Syksyn mittaan se kuitenkin alkoi väläytellä sitä, että nyt laukkaa voisi jo hienosäätää.

Hyvä kokoamisharjoitus sekä nuoremmille että kokeneemmille hevosille on ajatella laukassa siirtymää raviin tai käyntiin mutta niin sanotusti muuttaa mielensä, ennen kuin hevonen ehtii siirtyä. Jännitän siis vatsalihakseni ja tiivistän vähän otettani ohjista ikään kuin haluaisin siirtyä alempaan askellajiin, mutta välittömästi tämän jälkeen otan kuitenkin vähän reilumman tuntuman pohkeilla, jolloin hevonen ei teekään siirtymää. Lopputuloksena, siis jos kaikki menee toivotusti, hevonen kokoaa itseään ottaen takajalat paremmin alleen ja kevenee edestä, minkä jälkeen voin taas pyytää sitä reippaasti eteenpäin. Olen oppinut, että tässä täytyy olla tosi skarppina, sillä hevonen saattaa tulkita puolipidätteen merkiksi siirtyä alaspäin ja katkaista laukan, jos ratsastajan pohje ei kerro riittävän nopeasti, että se ei ole tarkoitus. Helkankin kanssa näitä välillä sattui aluksi, mikä saattaa johtua osin siitä, että harjoitus oli sille vielä uusi – se oli tottunut, että joko laukataan tai sitten ravataan, eikä siihen, että laukkaa kootaan. Nopeasti se kuitenkin hoksasi, mitä haluan, ja nyt harjoitus sujuu jo hyvin.

pv-ruuna Leo

pv-tamma Milla

Joulun vietin osin lapsuudenkodissani Kuopiossa (22.–24.12.) ja osin avomieheni sukulaisten luona Turussa (24.–25.12.). Turussa ei lunta ole nimeksikään, mutta Kuopiossa kävin Puijon tornin juurella myymälässä, Puijon majan pihalla ja laskettelurinteen ylätasanteella maisemia katselemassa. Nämä maisemat ovat erittäin tuttuja, sillä asuin 19 vuotta Puijon ulkoilualueen kupeessa Rypysuolla, ja olen vuosien varrella hiihtänyt ja patikoinut noissa maisemissa todella paljon.

Näkymä Puijon laskettelurinteen yläpäästä

Turistina Royal Ascotin laukkakilpailuissa!

"Turistina hevostapahtumassa" ei ole mikään varsinainen sarja, mutta oikeastaan se sai alkunsa siitä, kun kirjoitin matkastani Verdenin hannover-huutokauppaan (jutun voit lukea täältä). Takataskussa olisi valmiiksi jo kolmaskin turistimatka, josta voisi kirjoittaa, sillä kävin kahden vanhan tallikaverini ja toisen tallikaverini siskon kanssa hevosvaelluksella Irlannissa kesällä 2013. Siitä on kuitenkin niin paljon aikaa, että ehkä ei tule kirjoitettua. Tällä kertaa on kuitenkin vuorossa tunnelmia tältä kesältä Royal Ascot -laukkakilpailuista, jossa olin kahden ystäväni, Tiian ja Sannan, kanssa. He ovat ottaneet osan tämän jutun kuvista kännyköillään.

Ascot on pieni kaupunki Lontoosta länteen noin tunnin ajomatkan päässä. Hotellimme sijaitsi Reading-nimisessä kaupungissa, josta oli vartin junamatka Ascotin asemalle. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että jos joku innostuu lähtemään katsomaan kisoja, hotelli kannattaa varata todella ajoissa. Itse selasin hotellitilannetta noin vuoden ennen seuraavia kisoja, ja Ascotista oli turha kuvitella saavansa majoitusta. Myös monet lähikaupunkien hotellit oli buukattu täyteen kisapäiviksi. Holiday Inn Reading -hotelli osoittautui kuitenkin viihtyisäksi ja sijaitsi helppojen yhteyksien varrella. Tämä on tärkeää, sillä kukaan ei halua kävellä hotellilta rautatieasemalle korkokengissä kilometritolkulla. ;)

Kävin kisojen jälkeen vielä yhden päivän Lontoossa. Löytyihän sieltä vaikka mitä kivaa!

Readingissa hotellihuoneessa. Tässä tehdään lähtöä hotellin ravintolaan.

Kukin meistä saapui Readingiin eri aikaan ja omalla tavallaan: Sanna oli viettänyt ennen sitä muutaman päivän Lontoossa ja saapui Readingiin vasta yksi yö minun ja Tiian jälkeen, minä lensin Helsingistä aamulennolla yksikseni ja Tiia perheensä kanssa myöhemmällä lennolla. Pärjäsin käsimatkatavaroilla, mutta kaikkein hankalinta oli kuljettaa megaisoa hattua, joka ei saisi mennä ruttuun. Siispä pakkaaminen tapahtui hatun ehdoilla: kaikki, mikä mahtui hatun sisään tai ympärille, sai tulla mukaan.

Ascotissa järjestetään useita laukkakisoja, kuten raviradoillakin järjestetään useita raveja vuosittain. Royal Ascot on kuitenkin vuoden päätapahtuma: kisat kestävät useita päiviä, ja jokaisen päivän aikana on muutamia lähtöjä. Meidän päivänämme niitä taisi olla kuusi. Ennen jokaista lähtöä hevoset esitettiin taluttaen paraatiringissä, josta alla kuva. Esittelyn näki kuitenkin myös laukkaradalta näyttötaulun kautta, ja se olikin viisaampaa, jos halusi saada hyvän paikan katsomosta tai nurmikentältä. Paraatiringin katsomossa kannatti kuitenkin ehdottomasti olla ennen kisojen alkua, sillä alkuseremoniassa itse kuningatar Elisabeth tuotiin hevosvaunuilla paikalle ikään kuin avaamaan kisat. Näyttävä alku hienolle kisapäivälle! Kuningatarhan on koko ikänsä ollut hevosnaisia itsekin ja varmasti mieltynyt tällaiseen edustustehtävään.

Kuningattaren saapuminen paraatirinkiin.

Pienoinen pettymys oli se, että kisasta näki itse asiassa vain osan. Laukkaavaa hevosjoukkoa näytettiin kyllä ruudulta, mutta kuva oli sen verran kaukainen, etten saanut siitä sen kummempaa jännitystä. Lähtöviivakin oli jossain näkymättömissä, ei katsomon edessä. Omin silmin hevoset näki vasta, kun ne kaarsivat kohti loppusuoraa. Tämä onkin toki kisan jännittävin hetki, mutta olisi mukavaa, jos radalle olisi parempi näkyvyys. Kokeilimme seistä useissa eri kohdissa (aivan laukkaradan vieressä aitaa vasten, kauempana nurmikolla, katsomon puolivälissä ja katsomon ylätasanteella), mutta jokaisessa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Korkeampaan katsomoon oli pääsy vain niillä, jotka olivat ostaneet Royal Enclosure -katsomoon oikeuttavan lipun. Lippuja myytiin siis kolmessa kategoriassa, ja meidän lippumme olivat keskimmäiset.

Ascotin laukkakisoista ei voi puhua mainitsematta pukuloistoa. Vaatteilla koreilu ja mitä hulluimmissa hatuissa auringon kanssa kilpaa sädehtiminen ovatkin Royal Ascotin suola. Kisoihin on tarkka pukukoodi, jota useimmat noudattivatkin hyvin. Esimerkiksi mekon tuli olla vähintään polvipituinen ja olkainten tietyn levyiset (ei spagettiolkaimia). Naisten tuli käyttää hattua tai pienempää hiussomistetta. Itsehän ostin hattuni jo vuosi ennen kisoja Lontoosta, sillä satuin olemaan siellä lomailemassa. Se on melko iso muttei silmiinpistävä. Tällä kertaa silmiin ei sattunut mitään kaikkein hulluimman näköisiä viritelmiä, mutta jos googletatte "royal ascot hats", niin saatte käsityksen siitä, millaisia ilmestyksiä tuolla on mahdollista nähdä. Alla on muutama kuva omasta puvustani:

Paraatiringin katsomossa. Vähän aurinko häikäisee, mutta ei haittaa!

Ehdotonta hohtoa lähtöihin toi vedonlyönti. Löimme vetoa yhdessä lähdössä, Tiia ja Sanna yhdessä yhdestä hevosesta ja minä yksinäni yhdestä. Vedonlyönti oli helppoa: täytyi vain ilmoittaa tiskille lähtö, hevosen numero ja summa, josta aikoo lyödä vetoa. Tätä vastaan sai lipukkeen, jolla voiton olisi voinut lunastaa. Jos se olisi voittanut, olisin saanut hyvät kertoimet. Night of Glory ei kuitenkaan tässä lähdössä kipittänyt aivan riittävän sukkelasti, joten kymmenen puntaani kilahtivat laukkaradan kassaan. No, ostinpa itselleni jotain jännitettävää!

Varsin nopeasti päivä vierähti ohi lähtöjä katsellessa, olutta ja pizzaa maistellessa ja yleisessä vaatteilla pröystäilyssä. Kävimme ennen lähtöä vielä alueen matkamuistopuodin kautta. Ostin sieltä katu-uskottavan Ascot-tallilippiksen, joka näkyykin päässäni viime postauksen kuvassa.

Voin suositella Royal Ascotia once in a lifetime -kokemuksena! Suosittelen myös lyömään vetoa, sillä se tekee kisojen seuraamisesta monin verroin kutkuttavampaa. En keksi sopivampaa tilannetta pukea päälleen mekkoa, korkokenkiä ja enemmän tai vähemmän hullua hattua ja irtautua arjesta kuin päivä laukkakilpailuissa kauniissa juhannussäässä.

Toisen hevostuttavuuden esittely ja videopätkiä

Videopätkää pukkaa taas! Olen kokeillut nyt pari kertaa videonmuokkausohjelmaa Movie Maker: Free Video Editor. Päästin muutaman ärräpään syksyllä tajutessani, että Windows 10:een ei enää kuulu Movie Maker -videoeditoria. Se oli helppo perusohjelma, jolla pystyi editoimaan videota siinä laajuudessa kuin aloittelija kaipaa. Nytpä sitten latasin ensin VSDC Free Video Editorin, mutta siinä on nippeleitä ja nappeleita sen verran paljon, että jonkin aikaa ihmeteltyäni päätin kokeilla simppelimpää – halusin vain pätkäistä videosta pari lyhyttä kohtausta ja ennen kaikkea saada ne nopeasti julkaistukelpoisiksi. Viime ja tässä postauksessa olleet videot on siis leikattu ensiksi mainitsemallani, yksinkertaisella ohjelmalla. Huomasin vain, että se ohjelma ei jostain syystä anna tallentaa videoita kovin suuriksi, vaan nyt ne näkyvät kovin pieninä ikkunoina. Taitaa siis olla syytä palata ihmettelemään tuota VSDC:tä, jotta saan tulevaisuudessa parempikokoisia videoita blogiin.

Postaukset tulevat yleensä vähintään pari ratsastuskertaa myöhässä, sillä kuten olen kertonut, käyn tallilla nykyään noin kolmesti viikossa, mutta postauksia ei tule yhtä tiuhaan. Tämä ratsastuskerta oli 7.7. Ratsastin sekä Leon että Helkan, mutta tässä postauksessa keskityn vain Leoon.

Puhelinkuva Leon karsinassa. Huomatkaa Ascot-lippis!

Videolla esiintyvä Leo on niin ikään Onnenperän tallin opetushevonen, arvioni mukaan noin 170-senttinen puoliveriruuna. Leo ei käy ihan pienimpien aloittelijoiden tunneilla, joten sen päivistä löytyy aina jokin sopiva rako, jolloin ehdin ratsastaa sen. Leo näyttää ulkoisesti jonkin verran Nalalta: samankokoinen, pitkäkaulainen ruunikko puoliverinen ilman kummempia päämerkkejä. Ratsastettavuudeltaan ne vaikuttavat kuitenkin aivan erilaisilta. Nalahan oli hyvin herkkä, eteenpäinpyrkivä ja varsinkin alkutaipaleellamme enemmän tai vähemmän kuumuva. Leo taas on näin kuukauden tuttavuuden perusteella dieselmalli, jonka kanssa olen saanut ihmetellä reilun aikaa, ennen kuin eteenpäinpyrkimys on löytynyt. Vähintään osasyy tietynlaiseen hitauteen voi tietysti olla tuntiratsun työ, sillä eihän tunneista tulisi mitään, jos hevonen reagoisi jokaiseen tahattomaan pohjeapuun säntäämällä eteenpäin.

Suunta Leon kanssa on kuitenkin ylöspäin (tai sanoisimmeko pikemminkin eteenpäin, sillä onneksi kyseessä on mukava hevonen, joka ei turhaan koettele etu- ja takapäänsä jousia hypätäkseen ylöspäin). Aloitan joka kerran herättelemällä sitä reagoimaan nopeasti eteenpäinajavaan pohkeeseen. En kiihdyttele tasaista vauhtia pitkin uraa, sillä olen oppinut, että pohkeelle hidas hevonen ei tästä yleensä tule sen paremmaksi, vaan eteenpäinpyrkimys lässähtää samalla sekunnilla kuin ratsastajan pohje väsähtää. Sen sijaan pyydään nopeasti vähän eteen, otan muutaman askeleen jälkeen kiinni ja sitten taas eteen. Nopeita siirtymiä siis, jotka ovat, kuten edellisessä postauksessa hehkutin, ihmelääke melkein joka vaivaan.

Leo on kuitenkin melko osaava hevonen, jolla teen myös esimerkiksi vastalaukkoja ja eri askellajeissa avoja (ja voisin ottaa sulutkin kohtsillään ohjelmistoon), mitä taas en ole viime aikojen raaemmilla hevosilla niin kovasti päässyt tekemään. Ratsastajahan tarvitsee sellaistakin treeniä, että voi harjoitella niitä asioita, joita sekä hän että hevonen jo sinänsä osaavat. Kokenutkin ratsastaja ruostuu, jos ei pitkään aikaan pääse jotain jo osaavan hevosen kyytiin. Samalla kun se toimii minulle heppaterapeuttina ja tällaisena osaavana treenikumppanina, minä puolestani koetan suoristaa sen etu- ja takapään kulkemaan samalla uralla (muutaman kerran on tullut keskusteltua takapään luisumisesta sisään vasemmassa kierroksessa) ja löytämään uuden vaihteen silmään. Nyt varsinkin ravissa takajalat saisivat tulla vielä reilusti syvemmälle rungon alle.

Näissä videopätkissä näkyy vähän ravaamista ja laukkaamista, ei sen kummempia tehtäviä vielä.

Helkan kanssa on sujunut aivan loistavasti! Jo muutaman ratsastuskerran aikana meno on ruvennut näyttämään ja tuntumaan aivan erilaiselta kuin ensimmäisellä kerralla. Kenties saan siitä pian videota.

Kesäkuun kuulumisten päivitys ja kahden hevosen ratsastus

Edellisessä postauksessa mainitsin, että olen päässyt jälleen hevostelun makuun. Tässä ensin pieni katsaus nykytilanteeseen ja lopuksi otteita eilisen treeneistä. Täytyy kyllä sanoa, että on aivan ihanaa olla "back to back" jälleen! Hevosettomasta elämästä puuttuu olennainen palanen, vaikka muuten asiat olisivatkin erinomaisesti. Sen olen oppinut jo kauan sitten, että kuulun hevosen selkään monta kertaa viikossa. Aina, kun elämässä on ollut olosuhteiden pakosta hevoseton jakso, selailen kauheasti myynti-ilmoituksia ja poden pahanlaatuisia vieroitusoireita. Tuntiratsastus ei ole minun juttuni – se oli tietysti ihanaa ja tarpeellista junnumpana, mutta haluan olla tallilla kokonaisvaltaisemmin ja nähdä, miten oma ratsastukseni muuttaa hevosta pitkällä aikavälillä. Tämä ei onnistu, jos ratsastaisin vaihtelevilla hevosilla kerran viikossa.

Kesäkuun alusta lähtien olen siis ratsastanut opetushevosia Onnenperän tallilla Salossa, eli sillä ratsastuskoululla, jossa pidin Nalaa ennen sen myyntiä. Kun Nala meni kaupaksi viime heinäkuun alussa, ratsastin noin kolme tai neljä koulun hevosta päivittäin kuukauden ajan, sillä olinhan ilman hevosta ja kuitenkin paikkakunnalla vielä muutaman viikon ajan, ennen kuin osoitteeni vaihtuisi pk-seudulle. Tämän kesäkuun alussa Turkuun muuton myötä menin käymään tallilla jälleen ja sain taas alleni hevosia. Ainakin nyt kesän mittaan kuulette siis treenikuulumisia eri hevosten selästä. Käyn tallilla yleensä kolme kertaa viikossa ja ratsastan pari hevosta kerrallaan.

Kesäkuussa olen ratsastanut kahta hevosta, isoa puoliveriruunaa ja pienempää tammaa. Eilen kuitenkin nousin ensimmäistä kertaa uuden hevostuttavuuden, suomenhevostamma Helkan, selkään. Helka on sinänsä tuttu viime vuodelta, jolloin se oli Nalan laidunkaverina, mutta en ollut koskaan ennen ratsastanut sillä. Se on 5-vuotias vielä aika raaka mutta hyvin kiltti ja positiivinen tamma. Ratsastin eilen myös tuon puoliveriruunan, mutta tässä postauksessa kerron vain Helkasta.

 

Näin ensimmäisellä kerralla en tehnyt mitään ihmeellistä, vaan otin vain tuntumaa siihen, millainen hevonen allani on (etenkin, kun kyseessä ei ole mikään kokenut ja täysin valmis hevonen). Havaitsin heti kolme asiaa, joihin pitäisi kiinnittää huomiota, nimittäin etupainoisuus, tahtirikot ja vinous. Ne nyt tietysti ovat todella monien hevosten ongelmia, sillä hevoset ovat luonnostaan etupainoisia, ja useimmat eivät ole laadukkaasti rakentuneita kouluratsuja, jotka astuvat painopisteensä alle etuosa kevyenä ensi askeleesta lähtien. Harva hevonen on myöskään niin suora, ettei eroa huomaisi. Tahtirikot johtuivat tasapainon puutteesta, mikä sekin korjaantuu samalla, kun moni muu asia korjaantuu.

Päätin alkaa ratkoa asioita siitä päästä, että ensin tamma olisi saatava kantamaan itse itsensä omilla jaloillaan. Etupainoisuus kun estää monen muun asian tekemisen; ei ole mitään järkeä yrittää koota hevosta, jos se ei kanna itseään, tai tehdä sen kummempia suoristusharjoituksia, jos hevonen makaa ohjilla. Vaikka tahti onkin hevosen koulutusportaiden alin ja siten ensimmäinen taso, niin olen teoriassa ja käytännössä oppinut, että aivan niin suoraviivaisesti asiaa ei voi aina ajatella. Täytyy ensin miettiä, mistä tahdinmenetykset johtuvat. Usein ne johtuvat jännittämisestä ja tasapainon puutteesta, ja tällöin ne usein korjautuvat kuin itsestään, kun hevonen rentoutuu ja alkaa kantaa itseään paremmin. Ja mikäpä olisi tämän saavuttamiseksi parempi lääke kuin siirtymät!

Aloitin tekemällä käynti-pysähdys-siirtymiä. Aluksi tunsin ohjilla aika vahvan painon, mutta varsinkin alkaessani tehdä käynti-ravi-käynti-siirtymiä tuntuma keveni eikä hevonen tuntunut putoavan polvilleen siirtymässä. Siirtymäthän ovat ihmelääke vähän kaikkeen: hidas ja pohkeen takana oleva hevonen terävöityy, kuumakallen saa paremmin avuille, etupainoinen kevenee, tuntuma paranee, hevonen rentoutuu... Siirtymiä vain täytyy tehdä hyvin tiheästi ja niin skarppina, ettei itse anna hevosen lysähtää niissä. Laukkasiirtymiä en tehnyt tällä kerralla vielä paljon, mutta muutamia niitäkin, ja yllättävän hyvin sujuivat, sillä Helka oli niihin mennessä ehtinyt keventyä jo mukavasti. Se nosti laukat alusta asti helposti ja pehmeästi ilman häsläystä ja laukkasi rauhallisen tasaisesti. Miellyttävä ja kiltti tamma!

Liitän mukaan pari videopätkää Helkan ratsastuksesta. Ensimmäisessä on laukkapätkä, toisessa loppuravia. Jatkossa tavoitteena on saada se edelleen kevenemään, hyväksymään tuntuma vielä tasaisemmin ja tuomaan takajalkansa vielä syvemmälle rungon alle. Hyviä asioita tapahtui kuitenkin jo tuon ensimmäisen ratsastuksen aikana, joten voi olla tyytyväinen.

Videot on kuvattu Pixio-kamerajärjestelmällä, jota nyt pääsin vihdoin ja viimein kokeilemaan ensimmäistä kertaa. Minähän ennakkotilasin sen vuoden 2015 syksyllä, ja sen piti saapua helmikuussa 2016. Toimitus kuitenkin viivästyi monta kertaa siten, että lopulta sain sen heinäkuussa 2016 – juuri kun Nala oli myyty. Ja kun nyt olen ollut vuoden ilman hevosta, ei kameralle ole ollut käyttöä. Riemu oli suuri, kun kamera toimi hyvin! Nyt on siis helppo saada blogiin ja omaksi hyödykseni videomateriaalia ilman kuvaajaa. Koska kamera seuraa ratsastajaa ja zoomaa automaattisesti, siitä on paljon apua omaa ratsastusta analysoitaessa.

I'm back!

Viimeksi olen kirjoitellut syyskuussa 2016 siitä, miltä hevoseton elämä maistuu. Sen jälkeen onkin ehtinyt tapahtua paljon. Olen muun muassa päässyt uudelleen hevosen selkään.

Työskentelin lukuvuoden 2016–2017 pääkaupunkiseudulla opehommissa. Siellä suunnalla minulla ei ollut omaa hevosta eikä mitään kontaktejakaan, joten elokuusta 2016 kesäkuun 2017 alkuun en noussut kertaakaan hevosen selkään. Voin kertoa, ettei ollut hauskaa! Kerran sentään kävin katsomassa Keravan ratsastuskoulun kisoja.

Elämässäni on kuitenkin tapahtunut sen jälkeen suuria muutoksia. Viime vuoden aikana pitkäaikainen parisuhteeni päättyi, ja aivan yllättäen tämän vuoden tammikuussa tapasin miehen, josta tuli kuukausi sitten avomieheni. Olen siis muuttanut hänen luokseen Turkuun, vanhaan opiskelukaupunkiini, josta olen ollut poissa viimeiset kaksi vuotta ja jonne olen koko ajan kaivannut takaisin. Tältä osin elämä on siis erinomaisesti mallillaan. :)

Mutta mitenkäs ne hevosasiat? Olen ratsastanut kesäkuun alusta lähtien noin kolmena päivänä viikossa pari hevosta kerrallaan. Ratsastuskertojen määrä viikossa on siis sama kuin yhden oman hevosen kanssa. Nämä hevoset ovat opetushevosina sillä ratsastuskoululla, jossa pidin Nalaa ennen myyntiä. Olenkin juuri kaivellut Pixio-kamerajärjestelmäni esiin pahvilaatikosta (jossa se on ollut käyttämättömänä, koska se saapui kuukausia myöhässä ja siten pari päivää Nalan myynnin jälkeen), ja sille löytyy tänä kesänä varmasti käyttöä. Pixiosta kirjoitin tässä postauksessa.

Kesään on mahtunut yksi hevosmatkakin. Olin nimittäin kahden vanhan tallikaverini kanssa tällä viikolla Royal Ascot -laukkakisoissa Englannissa! Tästä reissusta on tulossa postaus kuvineen piakkoin.

Kaiken kaikkiaan tuntuu hyvältä olla "back to back" jälleen. Näin ollen blogikin alkaa heräillä talvihorroksesta.