Onko höntsäily korvannut kehittymishalun?

Sain postausidean lueskellessani hevosaiheisia keskusteluja, ja oikeastaan aihe on pyörinyt mielessä pidempäänkin.

Olen ratsastanut säännöllisesti 28 vuotta. Lapsuudessani ja nuoruudessani oli tavallista, että kerran viikossa ratsastuskoulun tunneilla käyvätkin pyrkivät tosissaan kehittymään. Yritimme hikisinä ja naama punaisina istua paremmin, tehdä siistimmän laukannoston ja saada laiskanpulskean ponin taipumaan ja peräänantoon. Kokoonnuimme katsomaan kouluratsastuksen olympiakisojen tallennetta opettajan luo ja analysoimme. 

Nykyään vuokrahevosilmoituksia selaillessa tuntuu olevan harvinaista löytää ilmoituksia, joissa varsinkaan aikuinen ilmoittaisi haluavansa kehittyä ja etsivänsä vuokrahevosta valmentautumiseen ja tosissaan ratsastamiseen. Tilalle ovat tulleet sellaiset sanat kuin "etsitään höntsäilyyn", "ei nuttura kireällä", "hevosen ehdoilla", "rennosti ja ilman paineita" ja "ei mun oikeastaan tartte edes ratsastaa, voin maastakäsitellä". Jokainen saa toki harrastaa itselleen mieluisalla tavalla, mutta mielestäni tässä on kyllä tapahtunut selvä muutos varsinkin viimeisen noin 5 - 10 vuoden aikana.

Niin, mitä se nuttura kireällä sitten on? Se kaiketi viittaa siihen, että kouluratsastajilla kisatilanteessa on toden totta kireä nuttura. Onko nuttura kireällä ratsastaminen siis sen tyyppistä ratsastamista, jota esimerkiksi kouluradalla, kisaverkassa tai ehkä kotivalmennuksessa nähtäisiin? Minä ainakin pyrin aina siihen, että hevosen tulee vastata ripeästi pohkeesta eteen, pysähtyä kevyestä istuntapidätteestä eikä raahautua kuurona eteenpäin viittä askelta pysähdyspyynnön jälkeen, ja autan raipallakin kevyesti napsuttelemalla, jos jalkoja tarvitsisi nyt saada ristiin ja pohjeapu ei tunnu riittävän. Mietin aina, mitä tehtävää teen, miksi sitä teen ja mikä tavoitteeni siinä on. Ei ole väliä, onko kisatilanne, valmennus vai itsekseen ratsastaminen. Edelleen naamani on yleensä hikinen ja punainen ratsastuksen jälkeen, kuten 15 tai 25 vuotta nuorempanakin. Olen aidosti kiinnostunut siitä, kuinka hyvin onnistun ratsastamaan ja auttamaan hevostani kehittymään. Kuvittelisin olevani siis juuri sellainen nuttura kireällä -tyyppi. 😄

Toinen asia on sitten tuo "hevosen ehdoilla". Minulle hevosen ehdoilla harrastaminen tarkoittaa, että haluan tarjota hevosilleni riittävän lajinmukaiset elinolosuhteet, huolehtia niiden terveydestä, käsitellä niitä johdonmukaisesti ja suhteuttaa treenit olosuhteisiin nähden oikein. Hevoseni esimerkiksi tarhaavat kaverihevosen kanssa mäkisessä ja virikkeellisessä metsätarhassa, ovat sääolosuhteiden salliessa aamusta iltaan ulkona, pääsevät laitumelle ja saavat hyvän hammas- ja kavionhoidon ja mahdollisten ongelmien ilmaantuessa kaiken muunkin tarvittavan hoidon. Niille opetetaan, mitä niiltä odotetaan missäkin tilanteessa, ja vaaditaan johdonmukaisesti aina sama. Ratsastaessa taas mietin, miten sääolosuhteet (esim. kova helle tai paarmainvaasio), hevosen aiempi viikko-ohjelma tai sen senhetkinen olemus vaikuttaa siihen, miten tänään ratsastan. Jos on paha paarmapäivä, laitetaan hyönteisratsastusloimi ja ei tehdä sinä päivänä takaosakäännösharjoituksia, vaan ravataan ja laukataan reippaasti jokin lyhyehkö treeni ja vältetään turhia kävelytaukoja. Jos hevosella tuntuu olevan epätavallisen suuria vaikeuksia koota, tehdään helpompi harjoitus. Mintulla esimerkiksi alkukesän kiima aiheuttaa takaosaan "tukkoisuutta" ja vaikeuksia tehdä koottuja liikkeitä, vaikka muuten se tykkää liikkua reippaasti myös kiimassa - vaihdetaan siis suunnitelmaa tarvittaessa eikä turhaan kiusata sitä. Tiineyden edetessä taas kuulostelin, että kun alkaa tuntua siltä, että tietyt asiat tulevat Mintulle hankaliksi, ne jätetään pois treeniohjelmasta, jotta se saa tehdä varsamahansa kanssa vain sellaisia asioita, jotka eivät tunnu vaikeilta. Ja jos hevonen tuntuisi ratsastuksessa oikein epätavallisen hitaalta ja tahmealta eikä normaali nopeaksi avuille ratsastaminen tuntuisi yhtään auttavan, olisi paikallaan miettiä syytä, antaa hevosen ehkäpä levätä loppupäivä tai seuraavakin, kenties mitata kuume ja seurailla, jatkuuko sama vielä seuraavallakin ratsastuskerralla.

Nykyään on kuitenkin sellainen trendi, että hevosen ehdoilla meneminen tarkoittaa, että hevoselta ei saisi vaatia yhtään mitään eikä edes uuden asian opetteluvaiheessa saisi tuntua yhtään hankalalta. Jopa hevosensa vuokralle antajat usein toivovat, että vuokraaja menisi "rennosti, hevosen ehdoilla, ei nuttura kireällä" - siis hevonen etupainoisena laahustaen, hitaasti tepsuttaen, ja toki sitä ei saa reippaammalla pohjeavulla tai raipalla nopeuttaa ja herkistää, ettei vain tulisi ratsastettua nuttura liian kireällä. 

Kokemukseni mukaan terve hevonen tulee rennommaksi, tyytyväisemmäksi ja paremmaksi ratsastaa, kun siltä vaatii myös sellaisia asioita, jotka ovat sille juuri nyt uusia ja ehkä vähän vaikeitakin. Sillä voi ilme hetkellisesti kiristyä, jos sen täytyy laittaa jalkoja ristiin eikä se ole siihen tottunut, mutta kun hyvien harjoitusten myötä hevonen pehmenee kropastaan, se tuntuu siitä mukavalta ja silloin hevosesta tulee aidosti rento. Olennaista on, että vaatimustaso suhteutetaan hevosen koulutustasoon, terveyteen, kuntoon ja olosuhteisiin. Missään nimessä en kuitenkaan ajattele, että homman täytyy pysyä joka tilanteessa helppona. Silloinhan hevonen ei kehity, pehmene, notkistu ja voimistu. Me kaikki tiedämme erilaisista liikuntalajeista, että koko ajan ei ole helppoa ja lihaksiakin saattaa särkeä seuraavana päivänä, mutta silti ponnistelu on hyvästä. Kaikki ovat varmaan myös nähneet, miltä se tuttu tuntihevonen tai oma hevonen näyttää, kun ratsastuksenopettaja tai ratsuttaja meneekin sen selkään: se hikoilee ja hengästyy, mutta pian se myös taipuu, päristelee, rentoutuu, näyttää treenin jälkeen hyvin tyytyväiseltä ja on seuraavana päivänä parempi ratsastaa. Se, ettei vaadi sen kummemmin hevoseltaan kuin itseltäänkään juuri mitään, ei minusta ole hevosystävällisin tapa harrastaa.

Höntsäilymentaliteetti liittyy siis siihen, kuinka paljon hevoselta odotetaan, mutta myös siihen, paljonko ratsastaja odottaa itseltään. Ratsastuksenopettajat ovat viime vuosina tehneet sellaisen havainnon, että yhä useampi tuntiratsastaja ei varsinaisesti tahdo kehittyä; he haluavat tulla rankan työ- tai kouluviikon jälkeen "rentoutumaan", eivät ponnistelemaan. Tämä on asia, joka on mielestäni selvästi muuttunut ajan myötä. Kehittyä voi vain opettelemalla intensiivisesti, ja riittävän kehittynyt ratsastaja on hevoselle miellyttävämpi kuin samanlainen mutta vähemmän osaava ratsastaja. Kyseenalaisia metodeja käyttävä, väkivaltainen ratsastaja ei ole koskaan hevoselle miellyttävä, mutta ei myöskään hyvää tarkoittava höntsäilijä, joka kaikessa rentouteen ja helppouteen pyrkimisessään hölskyy selässä vuodesta toiseen samalla tavalla ja vetäisee hevosta suusta joka askeleella, koska pitkänä roikkuvat pyykkinaruohjat eivät tarjoa hevoselle tasaista tukea mutta tuntuvat ratsastajan mielestä hevosystävällisiltä.

Erottaisin kuitenkin kokonaisvaltaisesta höntsäilymentaliteetista sen, että sekä hevoselle että ratsastajalle pidetään helpompia päiviä ja vapaapäiviä. Vaikka ratsastankin itse nuttura kireällä (😄), se ei tarkoita, ettenkö esimerkiksi maastoilisi, hyppäisi tai pitäisi vaikkapa helppoja jumppapäiviä, jolloin mennään vaikka vain eteen-alas, puomien yli ja suurilla kaarilla ilman vaikeita tehtäviä. Nehän ovat vain hyväksi sekä mielelle että kropalle. Mutta silloinkin yritän istua niin hyvin kuin voin, haluan hevoseni reagoivan pohkeeseen, olevan hereillä ja astuvan alleen, asettuvan ja taipuvan. Helppo päivä ei tarkoita, että hevonen saisi liikkua huonosti ja epäterveellisellä tavalla ja minä antaisin itselleni luvan ratsastaa kehnosti. Jos minä ratsastan kuin koulutettu apina ja hevoseni liikkuu kuin kouluttamaton kirahvi, se on vahinko. :D

Tämä on ehkä sellainen asia, joka herättää paljon mielipiteitä. Lähtökohtaisesti ajattelen, että harrastuksen kuuluu olla kivaa. Kun toisena osapuolena kuitenkin on hevonen ja harrastukseen sisältyy ratsastamista, tulisi meidän mielestäni tehdä parhaamme parantaaksemme omaa hevoseen vaikuttamistamme ja saadaksemme hevosen liikkumaan terveellisellä ja kehittävällä tavalla.

Höntsäilyllekin on tietysti paikkansa! Tässä Mintun kanssa ilman satulaa pihatiellä
kesällä 2021, kun olimme juuri muuttaneet Auraan ja kenttä oli remontissa.

Keväällä 2023

Keväällä 2023

Talliympäristö kauniiksi, osa II: puuarkkuja, kalkkimaalia ja siirtokuvia

Mainitsin keväällä tekemässäni postauksessa, että olen viime aikoina täydentänyt satulahuonetta vanhoilla puuarkuilla, jotka eivät vielä näy linkittämäni postauksen kuvissa. Itse asiassa teen juuri kauppaa taas kahdesta puuarkusta, joista ei luonnollisesti vielä ole kuvia. Toinen tulee sisälle taloon ja toinen satulahuoneeseen.

En tosiaan halua ollenkaan käyttää tallissa niitä kaikkein perinteisimpiä säilytysratkaisuja eli esimerkiksi avohyllyjä ja muovikoreja. Mielestäni tallin ilme pysyy siistimpänä, kun suurin osa tavaroista ei ole näkyvillä, ja varsinkin pikkutilpehöörit eli kaikki purkit ja purnukat sun muut pikku esineet haluan laittaa ovien taakse. Lisäksi kaikki avohyllyt keräävät todella nopeasti pölyä ja likaa.

Oma vinkkini rustiikkityyliseen säilyttämiseen ovat puuarkut, joita itse käytän loimille ja aitaustarvikkeille. Säilytän loimia telineissä vain kuivauksen ajan ja laitan ne sitten taas arkkuun, koska kuten sanottu, kaikki ylimääräinen sälä roikkumassa tekee minusta tallista aina epäsiistimmän näköisen. Isoilla talleilla on tietysti käytännöllistä ja ehkä pakollistakin jättää jokaisen hevosen oveen 1 - 2 loimea, mutta omassa tallissa voi tehdä niin kuin haluaa. 😄

Puuarkkuja voi ostaa tietysti uutenakin, mutta myös vanhoja ja käytettyjä on hyvin saatavilla huonekalukirppiksillä ja esim. Torissa. Vanhat arkut on tehty kestämään, ja niissä on minusta juuri sitä oikeaa tunnelmaa. Nuhjaantuneen ulkonäön ei kannata antaa olla esteenä, sillä pinnasta voi tehdä haluamansa näköisen esimerkiksi kalkkimaalin ja siirtokuvien avulla.

Kalkkimaali käy monenlaisille pinnoille, erityisen hyvin käsittelemättömälle puulle. Oma suosikkini on Kalkkimaalikauppa.fi:n myymä Dixie Bell Silk All-In-One -maali, jota saa ihanissa sävyissä. Käsittelemättömälle puupinnalle käytettäessä se ei tarvitse päälleen mitään, mutta kokemukseni mukaan on hyvä vetäistä päälle vielä pari kerrosta sopivaa lakkaa, jos sitä käyttää ennestään käsitellylle ja/tai kovassa kulutuksessa olevalle pinnalle. 

Samasta kaupasta saa valtavan valikoiman erilaisia ja erikokoisia siirtokuvia, jotka nimestään huolimatta eivät siis ole mitään paikasta toiseen siirreltäviä kiiltokuvan tyyppisiä kuvia, vaan niillä saa luotua pysyvän, maalatun näköisen kuvan pintaan. Siirtokuva on kalvossa oleva kuva, joka asetellaan haluttuun kohtaan ja sitten pienellä lastalla raaputetaan niin, että kuva junttautuu kiinni haluttuun pintaan. Lopuksi kalvo otetaan pois ja kuva on valmis. Jos maalaa kalkkimaalilla ja haluaa laittaa siirtokuvia, mahdollinen lakkakerros vedetään vasta sitten, kun kuvat ovat paikoillaan.

Olen käyttänyt kalkkimaalia ja siirtokuvia myös sisällä talossa huonekalujen uudistamisessa. Meillä on esimerkiksi ihan tavallinen Ikean tv-taso, jossa on niin kätevät tilat monille pelikonsoleillemme sun muulle tarpeelliselle, että vanhoista huonekaluista ei vastaavanlaista löydy. Kun neljä vuotta sitten muutimme kaupungista maalle, halusin säilyttää tuon tason ainoastaan sillä ehdolla, että maalaan sen eriväriseksi. Värin nimi Kalkkimaalikaupassa on Quiet Cove, ja siirtokuvina käytin sen sävyyn sopivia valkoisia ja sinisiä kukkia. Ovissa olevat kuvat ovat valmiita asetelmia, kun taas tasossa oleva suurin kuva on koostettu monia pieniä kukkakuvia itse asettelemalla. Eteisessä on vaaleanvihreä avainkaappi ja niin ikään alun perin Ikean valkoinen peruslipasto, joka on nyt vaaleanpunainen, ja keittiössä turkoosinsininen "kukkakolibrikuvioinen" lääkekaappi. Lääkekaapin rakentamisesta kiitos kuuluu ystävälleni, joka myös maalasi sen ja laittoi siihen kauniin vetimen, ja itse valitsin ja laitoin siirtokuvat.

Kalkkimaalikaupan kanssa minulla ei ole minkäänlaista kaupallista yhteistyötä, joten tämä postaus on vain tyytyväisen asiakkaan suositus.

Värit:

tv-taso: Quiet Cove

lipasto: Conch

avainkaappi: Tide Pool

lääkekaappi: Harbor

kaksi vaaleaa arkkua tallissa: Sun Kissed

vihreä arkku tallissa: Tide Pool

avainkaappi

Ikean peruslipasto

Ikean tv-taso

lääkekaappi

Abran rekisterinimi hyväksytty

Abran rekisterinimihakemus on hyväksytty, ja nyt Abran oma sivu Hippoksessa löytyy nimellä Dark Arts Ambiramus.

Nimen ensimmäinen osa Dark tulee emän suvusta: Minttu on Dark Mint Shot ja Mintun emä on Dark Angel. Halusin nimen, joka jatkaa tätä samaa linjaa. Mintun sisarukset ovat Dark Carcharoth (s. 2015), Dark Cobelior (s. 2018), sitten välissä eriniminen Bombay Sapphire Pau (s. 2019) ja vielä viimevuotinen Dark Princess Celestia (s. 2024).

Nimen loppuosaa keksiessäni pyörittelin mielessä minulle rakkaan Harry Potterin maailmasta tuttuja sanoja. Sieltä tuli luontevasti Dark Arts. Siitä tulee myös tulevien varsojen nimien etuliite, jos sellaisia joskus tulee.

Dark Artsin jälkeen halusin vielä yhden sanan. Ambiramus on muinaista gallin kieltä ja tarkoittaa pitkää matkaa, käytännössä samaa kuin englannin sana voyage. Se on myös kauan kuuntelemani Eluveitie-bändin mielestäni parhaan kappaleen nimi. Se on kaunis sana, joka myös A-alkuisena kuulosti hyvältä Arts-sanan jälkeen.

Kutsumanimi Abra sointui kauniisti rekisterinimeen, ja onhan se toki myös mun lapsuusaikojen eli gen. I:n pokemon. 😁 Tämä Abra on vain paljon helpompi saada kiinni kuin anime-kaimansa (vanhoja pokemoneja pelanneet tietävät kyllä).

Laidunkuvat on otettu tänään. Abra on kyllä ihan mahdoton halipupu! Siitä on vaikea saada kunnollista sivukuvaa, koska heti kun menee tarhaan tai laitumelle, Abra kääntyy kohti ja tulee luokse. Sitten sitä tietysti rapsutellaan, päristellään turpaan, pusitaan, halitaan ja lähetetään takaisin äidin luo – ja sitten se tulee bumerangina takaisin. Se menee kaikkien luo ilman ennakkoluuloja ja rakastaa huomiota ja paijaamista.

Abra sai harmittoman mutta 6 päivää kestävän varsaripulin 9 päivän ikäisenä. Sen vuoksi pesin sen pyllyä kahdesti päivässä tuon ajan. Minttu sai olla karsinassaan, kun kietaisin pitkästä riimunnarusta Abralle valjaat, ja pienen turpatutkimisen jälkeen se antoi pestä hännänalusta myöten. Aluksi se vähän ihmetteli, mutta kun rauhoittelin ja rapsuttelin sitä, pian ei enää haitannut yksin käytävällä oleminen (emä oli toki ihan vieressä, mutta karsinan oven toisella puolella), ei vesiletku, suihkutuksen ääni tai outo tuntemus takapuolessa. Sain sen pestyä ihan yksin niin, että se vain seisoi itsekseen, kunhan sai näprätä kumisaappaani vartta tai vesiletkua. 

Kengittäjäkin kävi aiemmin tällä viikolla kengittämässä Marcellan ja vilkaisi samalla Abran kavioita ja jalka-asentoja. Kehui, että hyvin kauniit jalat ja hyvännäköiset kaviot, ei ole tarvetta tehdä nyt mitään. Pieni sahapukkiasento eli leveästi seisominen on normaalia tämän ikäiselle ja tasaantuu, kun rintakehä levenee, ja samoin näin pienet varsat seisovat usein hieman kokkapolvisena.

Niin hienosti käytävällä pestävänä!