Miten ja paljonko hevosta pitäisi tarhata?

 

Minttu ja Marcella eilisessä kevätmyrskyssä. Ne olivat ulkona 7.30 - 19 ja vuorotellen pötkivät yhdessä pukkilaukkaa ja ottivat yksissä tuumin päivätorkkuja.

Tarhaaminen jakaa mielipiteitä ja yltyy usein syyttelyksi hevosen hyvinvoinnin laiminlyömisestä - ja kuten tiedetään, mikä tahansa aihe, johon liittyy hevosen hyvinvointi ja lajinmukainen elämä, on omiaan olemaan arka. Nyt kun olen omistanut muutamia erilaisia hevosia jo useiden vuosien ajan eri elämäntilanteissa (teininä, parikymppisenä ja aikuisena), minulla voisi olla tästä aiheesta jotain "kättä pidempää" pohdintani tueksi.

Aloitetaan faktoista. Maailmalla on toisiinsa nähden täysin vastakkaisia käytäntöjä siinä, miten hevonen pääsee liikkumaan vapaana vai pääseekö ollenkaan. Kuulin joskus tuttavani murjaisevan, että Saksassa hevonen ei näe tarhaa ja Virossa tallia. Ihan näin yksioikoinen asia ei ole, mutta esimerkiksi Keski-Euroopassa ja monin paikoin Aasiassa on tavallista, että etenkin aikuisia hevosia liikutetaan ainoastaan ohjatusti eli ratsain, ajaen, taluttaen tai kävelykoneessa. Pureudutaan kohta syihin, miksi näin on. Sen sijaan esimerkiksi Suomessa olemme tottuneet sellaiseen hevoskulttuuriin, jossa tarhaaminen on useimmille itsestäänselvyys. 

Miksi hevosia sitten ei tarhata joka paikassa välttämättä lainkaan? Tähän on nähdäkseni useita syitä.

1. Taitaa olla niin, että usein nollien määrä hevosen markkinahinnassa on kääntäen verrannollinen hevosen tarhaamisaikaan - toisin sanoen mitä kalliimpi hevonen, sitä todennäköisempää on, että sitä ei tarhata tai tarhataan vain vähän aikaa, huolellisesti suojitettuna ja loimitettuna pienessä ja ehdottoman tasaisessa tarhassa. Syy on helppo ymmärtää, vaikkei siitä pitäisikään. Vapaana liikkuessaan hevonen on alttiimpi loukkaamaan itsensä kuin karsinassa tai kontrolloidusti ratsastaen tai ajaen, koska sen seurana ei ole ihmistä määräämässä suuntaa ja vauhtia ja tarkkailemassa pohjan kuoppia. Kukaan ei ilahdu siitä, että kallis hevonen loukkaa jalkansa ja jää pysyvästi vaivaiseksi tai päätyy lopetuskuntoon, sillä vaikka omistaja sattuisikin olemaan pohatta, joka voi tilata seuraavaksi päiväksi toisen 500 000 euron hevosen pihaansa, vastaavanlaisia ei kasva joka oksalla. Mitä kalliimpi hevonen, sitä uniikimpi se on. Parhaita hevosia ei saa aina rahallakaan, ei vaikka lauantai-Lotossa olisi saanut kaikki seitsemän oikein. Halvempaankin hevoseen on investoitu vähintään aikaa ja vaivaa.

2. Hevosen kaikki paukut halutaan säästää treeniin. On yleistä, että kisahevosia ei kisakaudella laiteta laitumelle, koska siellä ne usein laiskistuvat ja helposti lihovatkin mussuttaessaan päivät pitkät ruohoa ja telmiessään. Samasta syystä monet kovatasoiset kilpahevoset eivät tarhaa lainkaan, jotta niissä olisi riittävästi ruutia vaativiin harjoituksiin.

3. Tilat eivät välttämättä riitä. Suomessa on yleensä tapana hevostalleja perustettaessa piirtää suunnitelmaan tarhat, mutta mitä kalliimmalla alueella asutaan, sitä kalliimmaksi myös tonttimaa käy ja sitä vähemmän tilaa halutaan varata pelkille tarhoille. Jos yrittäjä saa tallista elantonsa, hevosmäärän täytyy olla riittävän iso. Silloin maata täytyy olla joko hervottoman paljon, tarhojen täytyy olla pieniä tai sitten hevosten on tarhattava vuoroissa muutamassa tarhassa. On tietysti aiheellista kysyä, täytyykö tallia sitten perustaa, jos tarhoille ei ole riittävästi tilaa. Tästä päästään jälleen kysymykseen siitä, kuka määrittelee, mikä riittää, eikä siihen ole yhtä vastausta.

4. Joskus myös tallin tai hevosten omistajien mukavuudenhalu vaikuttaa tarhaamiseen. Vuokratallilla hevostaan pitävä omistaja saattaa tykätä siitä, että kun hän tulee tallille päivätyöstään kello 16.30, hevonen on otettu sisälle, syönyt, levännyt ja valmiina satuloitavaksi kuivin kintuin. Tallinpitäjän taas täytyy laskeskella, kuinka paljon työvoimaa ja sen myötä hynää tarvitaan, jos sekä aamulla että illalla pitäisi olla tallityöntekijä kuskaamassa hevosia sisään ja ulos. Jos työntekijä ei tee sitä, tallinpitäjän täytyy taas itse sitoutua olemaan illalla kotona tiettyyn aikaan ja hakemaan hevoset sisään ja riisumaan loimet ja kuraiset suojat.

5. Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, mikä riittää. Esimerkiksi Minttu oli aikoinaan vähän aikaa tallilla, jossa tallityöntekijä otti hevoset sisälle ennen kotiinlähtöään noin kello 14 ja usein milloin mistäkin syystä jo paljon aikaisemmin. Ajattelin silloin, että väliaikaisena talliratkaisuna puolipäivätarhaus riittää, mutta mitä kauniimpi ilma oli ja mitä pidempään Minttu siellä asui, sitä enemmän asia alkoi häiritä. Oli hirveä sääli, että tukevat, korkea-aitaiset hiekkatarhat seistä tönöttivät vähällä käytöllä pihalla ja hevoset taas pönöttivät suurimman osan vuorokaudesta 3 x 3 metrin karsinoissa sisällä. Toisaalta joka ilta liikutettavalle hevoselle tällainen ratkaisu ei välttämättä ole huono. Se tulee ehkä alkuiltapäivästä sisälle syömään heiniä eli saa puuhaa, eikä se ruoka-aikaan todennäköisesti liikkuisi tarhassakaan. Sen jälkeen se saa vähän aikaa levähtää ja sulatella ruokaansa, kunnes omistaja tulee liikuttamaan sen kunnolla. Sen jälkeen hevonen pääsee taas lepäämään treenin jälkeen ja syömään, ja sitten onkin jo aika laittaa tallia kiinni. Ongelmallisempi kuvio on silloin, jos hevonen ei illan aikana pääsekään enää karsinasta ulos.

6. Ehkäpä on vielä ainakin yksi syy: tottumus. Me olemme oppineet ajattelemaan, että hevostenpidossa tärkeintä on mahdollisimman lajityypilliset olosuhteet ja sen myötä niin pitkä aika ulkona vapaana kuin mahdollista. Näin ei kuitenkaan ole joka paikassa. Monessa maassa hevosten työskentelypaikaksi mielletään harjoitusrata, kenttä tai maneesi ja vapaa-ajanviettopaikaksi tarhan sijaan talli. Mekään emme ihmettele, ettei hevosten lämpöä mitata rutiinisti joka aamu, koska meille ei ole opetettu, että näin tämä menee. Monilla kilpatalleilla näin taas tehdään oletusarvoisesti.

Ei minulla ole mitään viisasten kiveä siihen, mikä on millekin hevoselle tai kullekin omistajalle sopivasti. Lähtökohtana voisi pitää hevosten lajityypillistä käyttäytymistä ja tervettä maalaisjärkeä. Hevonen on aroeläimenä tottunut liikkumaan suuren osan päivästä ja eläinlääketiede tunnustaa, että parhaassa kunnossa sen nivelet, lihakset ja suoliston toiminta pysyvät, kun se liikkuu joka päivä runsaasti. Se, onko tarhaaminen kello 8 - 16 riittävästi vai pitäisikö hevosen olla ulkona 6 - 22, riippunee yksilöstä. Varsa tarvitsee paljon vapaata pomppimista kasvaakseen kestäväksi, ja vanhalle hevoselle jatkuva pieni liike on hyväksi. Jos aikuinen hevonen vaikuttaa innokkaalta tekemään töitä mutta sen silmät eivät kuitenkaan pyöri hedelmäpelinä, sillä todennäköisesti ei ole liikaa patoutunutta energiaa liiasta seisomisesta. Jos hevonen taas on alvariinsa sinkoileva sähikäinen ratsastettaessa, yhden tarkistuslistan kohdan pitäisi olla vapaan liikunnan määrä. Kun hevonen saa tyydytettyä liikunnantarpeensa, sillä ei tavallisesti pitäisi olla energiaa ylimääräiseen riehumiseen enää ratsastajan kanssa.

Olen havainnut, että sen jälkeen, kun otin Mintun omaan pihaan ja se sai Marcellasta tarhakaverin, siitä on tullut seesteisempi myös ratsain. Osittain se johtuu varmasti siitäkin, että sille on tullut lisää ikää ja koulutuksen myötä enemmän kontrollia, mutta takuulla tarhausolosuhteetkin vaikuttavat. Vaikka nykyinen, väliaikainen hiekkatarha ennen metsätarhan tekemistä ei olekaan suuri, se on kuitenkin isompi kuin missään kolmesta vuokratallista, jossa olen Minttua pitänyt. Siellä mahtuu hyvin laukkaamaan ja tarhakaverit innostavat toisiaan liikkumaan joka päivä toisin kuin silloin, kun hevonen tarhaa yksin. Metsätarhan haluan muutamasta syystä. Yksi on se, että siellä maasto on sopivasti vaihtelevampi kuin hiekkatarhassa, jolloin se kehittää hevosten lihaksistoa ja tasapainoa paremmin kuin tasainen alusta. Haluan myös nykyistä isomman tarhan, jotta se aktivoisi liikkumaan vielä enemmän. Puut ja pensaat taas tarjoavat suojaa ja luonnollista ajanvietettä. Uskon, että kaikki tällainen luonnollinen puuhailu on hevosille hyväksi ja karsii ylimääräistä pöllöilyenergiaa. Tarhaan hevoset joka säällä, myös silloin, kun ne ottavat esimerkiksi kovasta tuulesta kipinää, kuten eilen, kun Suomeen iski myrsky. Tarpeen mukaan lyhennän tarhaamisaikaa, jos sää on niin kamala, etteivät hevoset viihdy loimitettuinakaan (esim. kun räntää sataa vaakasuoraan) tai kun helle on niin kova, että on hevosystävällisempää tulla huilaamaan talliin päivän kuumimpien tuntien ajaksi. Mintulla käytän suojia ainakin hokkiaikaan, koska sillä on taipumus saada haavoja jalkoihinsa.

Aina on tietenkin olemassa riski hevosten loukkaantumiseen, ja riski on minun tavallani korkeampi kuin joidenkin muiden tavalla. Minulla vain on sellainen periaate, että en halua niin kallista hevosta, että en uskaltaisi antaa sen olla hevonen. Onneksi hevoset ovat minulle harrastus eivätkä ammatti, josta tuloni olisivat kiinni.

Jätä ihmeessä ajatuksiasi kommenttikenttään. Millaisia tarhaamisratkaisuja olet nähnyt? Miksi oma hevosesi tarhaa niin kuin tarhaa? Mitä mieltä olet aiheesta?

Aina ei melskata. Kun ulkona saa olla paljon, malttaa ottaa päiväuniakin.