Kesäkuun kuulumisten päivitys ja kahden hevosen ratsastus

Edellisessä postauksessa mainitsin, että olen päässyt jälleen hevostelun makuun. Tässä ensin pieni katsaus nykytilanteeseen ja lopuksi otteita eilisen treeneistä. Täytyy kyllä sanoa, että on aivan ihanaa olla "back to back" jälleen! Hevosettomasta elämästä puuttuu olennainen palanen, vaikka muuten asiat olisivatkin erinomaisesti. Sen olen oppinut jo kauan sitten, että kuulun hevosen selkään monta kertaa viikossa. Aina, kun elämässä on ollut olosuhteiden pakosta hevoseton jakso, selailen kauheasti myynti-ilmoituksia ja poden pahanlaatuisia vieroitusoireita. Tuntiratsastus ei ole minun juttuni – se oli tietysti ihanaa ja tarpeellista junnumpana, mutta haluan olla tallilla kokonaisvaltaisemmin ja nähdä, miten oma ratsastukseni muuttaa hevosta pitkällä aikavälillä. Tämä ei onnistu, jos ratsastaisin vaihtelevilla hevosilla kerran viikossa.

Kesäkuun alusta lähtien olen siis ratsastanut opetushevosia Onnenperän tallilla Salossa, eli sillä ratsastuskoululla, jossa pidin Nalaa ennen sen myyntiä. Kun Nala meni kaupaksi viime heinäkuun alussa, ratsastin noin kolme tai neljä koulun hevosta päivittäin kuukauden ajan, sillä olinhan ilman hevosta ja kuitenkin paikkakunnalla vielä muutaman viikon ajan, ennen kuin osoitteeni vaihtuisi pk-seudulle. Tämän kesäkuun alussa Turkuun muuton myötä menin käymään tallilla jälleen ja sain taas alleni hevosia. Ainakin nyt kesän mittaan kuulette siis treenikuulumisia eri hevosten selästä. Käyn tallilla yleensä kolme kertaa viikossa ja ratsastan pari hevosta kerrallaan.

Kesäkuussa olen ratsastanut kahta hevosta, isoa puoliveriruunaa ja pienempää tammaa. Eilen kuitenkin nousin ensimmäistä kertaa uuden hevostuttavuuden, suomenhevostamma Helkan, selkään. Helka on sinänsä tuttu viime vuodelta, jolloin se oli Nalan laidunkaverina, mutta en ollut koskaan ennen ratsastanut sillä. Se on 5-vuotias vielä aika raaka mutta hyvin kiltti ja positiivinen tamma. Ratsastin eilen myös tuon puoliveriruunan, mutta tässä postauksessa kerron vain Helkasta.

 

Näin ensimmäisellä kerralla en tehnyt mitään ihmeellistä, vaan otin vain tuntumaa siihen, millainen hevonen allani on (etenkin, kun kyseessä ei ole mikään kokenut ja täysin valmis hevonen). Havaitsin heti kolme asiaa, joihin pitäisi kiinnittää huomiota, nimittäin etupainoisuus, tahtirikot ja vinous. Ne nyt tietysti ovat todella monien hevosten ongelmia, sillä hevoset ovat luonnostaan etupainoisia, ja useimmat eivät ole laadukkaasti rakentuneita kouluratsuja, jotka astuvat painopisteensä alle etuosa kevyenä ensi askeleesta lähtien. Harva hevonen on myöskään niin suora, ettei eroa huomaisi. Tahtirikot johtuivat tasapainon puutteesta, mikä sekin korjaantuu samalla, kun moni muu asia korjaantuu.

Päätin alkaa ratkoa asioita siitä päästä, että ensin tamma olisi saatava kantamaan itse itsensä omilla jaloillaan. Etupainoisuus kun estää monen muun asian tekemisen; ei ole mitään järkeä yrittää koota hevosta, jos se ei kanna itseään, tai tehdä sen kummempia suoristusharjoituksia, jos hevonen makaa ohjilla. Vaikka tahti onkin hevosen koulutusportaiden alin ja siten ensimmäinen taso, niin olen teoriassa ja käytännössä oppinut, että aivan niin suoraviivaisesti asiaa ei voi aina ajatella. Täytyy ensin miettiä, mistä tahdinmenetykset johtuvat. Usein ne johtuvat jännittämisestä ja tasapainon puutteesta, ja tällöin ne usein korjautuvat kuin itsestään, kun hevonen rentoutuu ja alkaa kantaa itseään paremmin. Ja mikäpä olisi tämän saavuttamiseksi parempi lääke kuin siirtymät!

Aloitin tekemällä käynti-pysähdys-siirtymiä. Aluksi tunsin ohjilla aika vahvan painon, mutta varsinkin alkaessani tehdä käynti-ravi-käynti-siirtymiä tuntuma keveni eikä hevonen tuntunut putoavan polvilleen siirtymässä. Siirtymäthän ovat ihmelääke vähän kaikkeen: hidas ja pohkeen takana oleva hevonen terävöityy, kuumakallen saa paremmin avuille, etupainoinen kevenee, tuntuma paranee, hevonen rentoutuu... Siirtymiä vain täytyy tehdä hyvin tiheästi ja niin skarppina, ettei itse anna hevosen lysähtää niissä. Laukkasiirtymiä en tehnyt tällä kerralla vielä paljon, mutta muutamia niitäkin, ja yllättävän hyvin sujuivat, sillä Helka oli niihin mennessä ehtinyt keventyä jo mukavasti. Se nosti laukat alusta asti helposti ja pehmeästi ilman häsläystä ja laukkasi rauhallisen tasaisesti. Miellyttävä ja kiltti tamma!

Liitän mukaan pari videopätkää Helkan ratsastuksesta. Ensimmäisessä on laukkapätkä, toisessa loppuravia. Jatkossa tavoitteena on saada se edelleen kevenemään, hyväksymään tuntuma vielä tasaisemmin ja tuomaan takajalkansa vielä syvemmälle rungon alle. Hyviä asioita tapahtui kuitenkin jo tuon ensimmäisen ratsastuksen aikana, joten voi olla tyytyväinen.

Videot on kuvattu Pixio-kamerajärjestelmällä, jota nyt pääsin vihdoin ja viimein kokeilemaan ensimmäistä kertaa. Minähän ennakkotilasin sen vuoden 2015 syksyllä, ja sen piti saapua helmikuussa 2016. Toimitus kuitenkin viivästyi monta kertaa siten, että lopulta sain sen heinäkuussa 2016 – juuri kun Nala oli myyty. Ja kun nyt olen ollut vuoden ilman hevosta, ei kameralle ole ollut käyttöä. Riemu oli suuri, kun kamera toimi hyvin! Nyt on siis helppo saada blogiin ja omaksi hyödykseni videomateriaalia ilman kuvaajaa. Koska kamera seuraa ratsastajaa ja zoomaa automaattisesti, siitä on paljon apua omaa ratsastusta analysoitaessa.

I'm back!

Viimeksi olen kirjoitellut syyskuussa 2016 siitä, miltä hevoseton elämä maistuu. Sen jälkeen onkin ehtinyt tapahtua paljon. Olen muun muassa päässyt uudelleen hevosen selkään.

Työskentelin lukuvuoden 2016–2017 pääkaupunkiseudulla opehommissa. Siellä suunnalla minulla ei ollut omaa hevosta eikä mitään kontaktejakaan, joten elokuusta 2016 kesäkuun 2017 alkuun en noussut kertaakaan hevosen selkään. Voin kertoa, ettei ollut hauskaa! Kerran sentään kävin katsomassa Keravan ratsastuskoulun kisoja.

Elämässäni on kuitenkin tapahtunut sen jälkeen suuria muutoksia. Viime vuoden aikana pitkäaikainen parisuhteeni päättyi, ja aivan yllättäen tämän vuoden tammikuussa tapasin miehen, josta tuli kuukausi sitten avomieheni. Olen siis muuttanut hänen luokseen Turkuun, vanhaan opiskelukaupunkiini, josta olen ollut poissa viimeiset kaksi vuotta ja jonne olen koko ajan kaivannut takaisin. Tältä osin elämä on siis erinomaisesti mallillaan. :)

Mutta mitenkäs ne hevosasiat? Olen ratsastanut kesäkuun alusta lähtien noin kolmena päivänä viikossa pari hevosta kerrallaan. Ratsastuskertojen määrä viikossa on siis sama kuin yhden oman hevosen kanssa. Nämä hevoset ovat opetushevosina sillä ratsastuskoululla, jossa pidin Nalaa ennen myyntiä. Olenkin juuri kaivellut Pixio-kamerajärjestelmäni esiin pahvilaatikosta (jossa se on ollut käyttämättömänä, koska se saapui kuukausia myöhässä ja siten pari päivää Nalan myynnin jälkeen), ja sille löytyy tänä kesänä varmasti käyttöä. Pixiosta kirjoitin tässä postauksessa.

Kesään on mahtunut yksi hevosmatkakin. Olin nimittäin kahden vanhan tallikaverini kanssa tällä viikolla Royal Ascot -laukkakisoissa Englannissa! Tästä reissusta on tulossa postaus kuvineen piakkoin.

Kaiken kaikkiaan tuntuu hyvältä olla "back to back" jälleen. Näin ollen blogikin alkaa heräillä talvihorroksesta.

Miltä hevoseton elämä maistuu?

Terveisiä työntäyteisestä Etelä-Suomesta! Kuten blogia seuranneet lukijat tietävät, elän tällä hetkellä hevosetonta vaihetta. Nala-projekti päättyi onnistuneesti, ja kerroinkin, että tuskin otan uutta hevosta ihan tähän väliin. Kirjoitan kuitenkin lyhyehkösti kuulumisia.

Työskentelen kokopäiväisesti aineenopettajana lukiossa pk-seudulla. Opetan äidinkieltä, suomea toisena kielenä ja nyt vähän psykologiaakin. Lukuisten kurssien lisäksi vapaa-aikaa ovat verottaneet ylioppilaskirjoitusten valvonnat ja kokeiden esitarkastukset sekä oma toiminimeni. Näidenkin jälkeen energiaa pitäisi riittää avoimen yliopiston luennoilla käymiseen ja tenttikirjallisuuden lukemiseen. Ei siis ihme, että välillä tunnit ovat olleet kortilla.

Olen tyytyväinen ratkaisuuni olla ottamatta hevosta tämän lukuvuoden aikana. Välillä on ihan oikeasti hyvä ehtiä tehdä muutakin kuin käydä töissä ja tallilla. Nykyisessäkin tilanteessa illat venyvät välillä pitkiksi, mutta vastapainona on päiviä, jolloin työpäivän jälkeen ei tarvitse välttämättä tehdä mitään. Kun käy töissä ja pitää hevosta, lukujärjestyksestä riippuen iltaan voi olla vaikea kaapia rauhallista hetkeä, jolloin voisi vain olla ja juoda teetä villasukat jalassa. Kuppi kaatuu ja liukastelen villasukissani, kun yritän juosta jo seuraavaan paikkaan.

Mutta kun hevoseton ei ole silti huoleton. Olen vakaasti sitä mieltä, että moisen kuningasidean on keksinyt joku, jolla on liikaa vapaa-aikaa, ilkeäluontoinen anoppi, roska silmässä ja liikavarvas.

Kyllä minä kaipaan ratsastamista. En ole mennyt tunneille, koska en kuitenkaan saisi niistä sellaista tyydytystä, jota oman hevosen kanssa treenaamisesta saa. Jos on tottunut harrastamaan koskiseikkailuja, ei vain innostu opastetusta tunnin turistimelontaretkestä lähimmällä ankkalammella.

Koska voivottelu ei mielialaa paranna, tapanani on etsiä asioista hyviä puolia, jos niitä suinkin on löydettävissä. Vaikka tähän hetkeen hevonen ei sovikaan, otan nyt ilon irti yleistyneistä vapaailloista, satojen eurojen säästöstä per kuukausi ja siitä, että voin käyttää aikaa kiinnostavan alan opiskeluun ja sosiaaliseen elämään. Ja voinhan kerrankin juoda iltateeni rauhassa. Olen jopa löytänyt Netflixin ja DVD:llä olevat sarjat uudelleen. Viime lukuvuoden aikana jaksoin harvoin katsoa mitään, mutta nyt olen kahlannut synttärilahjaksi saamaani Criminal Minds -sarjaa läpi ja alkanut Netflixissäkin katsoa Better Call Saulia. Tätäkö normaalit ihmiset (siis ei-hevosihmiset, toim. huom.) tekevät?

Koska hevosihminen ei kuitenkaan voi itselleen mitään, suurin tilanteeni positiivisin puoli on mielestäni kuitenkin se, että myöhemminhän voin taas ottaa uuden hevosen. Ja se se vasta lystiä on.

Kuva on otettu tallin kesäjuhlissa. Huomatkaa hevosenomistajalle tyypillinen tyytyväinen virne ja silmien loisto.

Hevosen ostaja (Homo Sapiens Wantedus Equixis): tyyppiluokittelu

© Eveliina Korhonen

© Eveliina Korhonen

Minulla on kokemusta nyt kahden oman hevosen myymisestä. Kumpikaan ei ollut herkkyytensä vuoksi aivan helppo myydä, joten prosessin aikana tutustuin melko kattavaan läpileikkaukseen hevosen ostajista. Kuten voimme todeta, selviydyin koettelemuksesta, mutta jo ensimmäisen myymisen aikana totesin, että never again. Koska olen edelleen hengissä ja järjissäni toisenkin myymisen jälkeen, olen jo viittä vaille pätevä opastamaan, miten selvitä kunnialla läpi hevosen myyntiprosessin.

Molemmille hevosilleni löytyi lopulta asialliset ostajat, mutta niillä oli suuri määrä katsojia. Useimpia ostajatyyppejä tuli vastaan useampi kuin yksi henkilö, ja monissa ostajaehdokkaissa oli piirteitä useista ostajatyypeistä. Näin saaan kirjoituksesta sopivan sekametelisopan, joka on täyttä totta mutta josta ei voi tunnistaa yksittäisiä henkilöitä.

1. Savuna ilmaan -tyyppi (Suddenlys Gonelys)

Tämä tyyppi saa sinut epäilemään, oletko nähnyt unta. Eräänä päivänä hän soittaa, kuten vakavissaan oleva hevosen ostaja tekee, ja kyselee hyvin kiinnostuneen kuuloisesti hevosesta. Tulisiko toimeen tammani kanssa? Voiko sen jättää lankatarhaan, kun mulla on lankatarha? Kestääkö laidunruohoa? Savuna ilmaan -tyyppi pitää kaikesta kuulemastaan, ja voit sielusi silmin nähdä hänet hyppelehtimässä innosta tasajalkaa puhelun aikana, sillä tämä on juuri se hevonen, jonka hän tahtoo. Sovitte, että hän tarkistaa lähipäivien aikataulunsa ja ottaa sinuun yhteyttä heti huomenna kertoakseen, milloin tulee kokeilemaan. Tässä vaiheessa hän katoaa savuna ilmaan. Ei soittoa, ei viestiä, ei mitään elonmerkkejä. Todellinen Savuna ilmaan -tyyppi ei myöskään vastaa viesteihisi, joita hänelle asiasta laitat.

2. En osaa lukea mutta osaan kysyä -tyyppi (Non-Readingus)

Tämä tyyppi saa sinut ihmettelemään, miten ostajaehdokas voi samaan aikaan tietää myytävästä hevosesta mutta olla tietämättä siitä yhtään mitään. Hän kyselee puhelimessa tai sähköpostitse kaikki ne asiat, jotka olet listannut erittäin selvästi myynti-ilmoitukseen. Kuinka korkea hevonen on (”Hevonen on X-senttinen”)? Pukitteleeko se (”Ei pukittele tai tee muutenkaan mitään hölmöä”)? Onko sillä maastoiltu yksin (”Erittäin helppo maastohevonen, joka on tottunut maastoilemaan yksin ja porukassa”)? Kun mainitset, että nämä asiat ovat kylläkin myynti-ilmoituksessa, tämä ostajatyyppi vastaa, että hän katsoi vain kuvan ja puhelinnumeron eikä lukenut ilmoitusta.

3. Yksityiskohdat ovat ihania -tyyppi (Detallius Brilliantus)

Vakavissaan oleva hevosenostaja kysyy pienimmätkin yksityiskohdat. Tämän Yksityiskohdat ovat ihania -tyyppi on oppinut hevosenhoito-oppaista, joissa käsitellään usein parin sivun verran hevosen ostamistakin. Hän kysyy hevosesta jo sähköpostilla tai puhelimessa kaiken, mihin voi olla edes teoriassa jokin vastaus olemassa. Minkä koon kenkää se käyttää? Onko sillä enemmän kapea, normaali vai leveä runko (kun ilmoituksessa on ratsastuskuvia ja videoita sekä maininta hevosen rakenteesta)? Jos se on noin X senttiä korkea, niin olisiko se arviosi mukaan ennemmin pari senttiä alle vai pari senttiä yli? Millaiset kuolaimet sillä on? Onko sillä päässä jotain merkkiä, kun kuva on otettu sellaisesta kuvakulmasta, että en ihan varmaksi erota? Tämän tyypin kysymysten kohdalla mielesi tekee kysyä, riippuuko hänen ostopäätöksensä todella hevosen kengän koosta tai siitä, onko hevosella päässään tähti vai kenties tähdenaihe. Tässä ostajatyypissä on usein vaikutteita Savuna ilmaan -tyypistä: hän vie sinulta tunnin aikaa puhelimessa mutta lopulta ei tule edes katsomaan, vaikka kaikki tuntuu miellyttävän häntä. Ehkä tähdenaihe oli liikaa.

4. En halua uskoa sitä todeksi -tyyppi (Deniuys Everythingus)

Tämän ostajatyypin ero En osaa lukea mutta osaan kysyä -tyyppiin on se, että hän on lukenut ilmoituksen, jossa kerrot hevosesta suoraan ja rehellisesti, kuten ”herkkä ja reipas”, ”ei sovellu kokemattomille tai kovakätisille”, ”vaatii vakaata istuntaa ja taitoa käyttää istuntaa ja pohjetta”, ”ei sovellu helppoa hevosesta etsiville”. Hän on kuitenkin ilmeisesti ihastunut hevosen joihinkin ominaisuuksiin eikä tahdo uskoa muita ominaisuuksia todeksi. Niinpä hän soittaa ja ilmoittaa, että hevonen on juuri sopivan ikäinen, kaunis ja kiinnostava, joten sopisiko se tällaiselle tätiratsastajalle, joka on tottunut ratsastamaan ratsastuskouluhevosilla ja joka etsii kaikin puolin helppoa, rauhallista ja vähän laiskaa hevosta leppoisaan puskailuun? Tai sopisiko se 12-vuotiaalle lapselle, joka on jo muutaman vuoden ratsastanut, tosin enimmäkseen ilman opetusta? Kun hämmästyneenä toistat, mitä ilmoituksessa olet kertonut, tämän ostajatyypin äänestä kuuluu odotettu pettymys, kun hän toteaa, että niin ei hän kyl mitään heiluvaan istuntaan tai epävakaaseen käteen reagoivaa hevosta halua kun hän tykkää enemmän semmosista helpoista. Mutta kun se on muuten niin ihana, niin ehkä hevonen muuttuukin toisenlaiseksi, jos hän vain soittaa ja kysyy.

5. Viidessä vuodessa ammattilaiseksi -tyyppi (Rideus Glamorous)

Tämä ostajatyyppi on oikeasti hankala. Hänen eronsa En halua uskoa sitä todeksi -tyyppiin on se, vaikka hän lukisi ilmoituksen ja saisi rehellisen kuvauksen hevosesta sähköpostinvaihdon ja puhelun perusteella, hän on vakuuttunut hevosen sopivuudesta ja haluaa tulla kokeilemaan. Perillä hän kävelee hevosella hetken, yrittää siirtyä raviin, säikähtää hevosen normaalia reipasta ravia ja vetäisee siltä suupielet korviin asti. Loppujen lopuksi hän ei pääse ollenkaan ravaamaan saati laukkaamaan, koska hänellä ei ole vähääkään niistä taidoista, joita hän uskoi itsellään olevan. Hankalan tästä ostajatyypistä tekee se, että järjestät muutaman tunnin päivästäsi vain häntä varten turhan takia, ja se, että pahimmillaan hän syyttää hevosta hulluksi. Häntä ei kiinnosta, että olet juuri itse esittänyt hevosen toimivana hänen silmiensä edessä – vika ei voi olla hänen ratsastustaidoissaan tai siinä, että todellisuudessa hänelle sopisi tällä hetkellä paljon vähemmän herkkä ja anteeksiantavainen hevonen.

6. En tiedä mitä haluan tietää, tiedäks sä? -tyyppi (Buyus Confusious)

Tietämätön tyyppi ei ole erityisen hankala, sillä hän ei vie paljon aikaasi. Olet pohjustanut hevoskauppaa laatimalla mahdollisimman selkeän ja riittävän yksityiskohtaisen ilmoituksen, jotta kiinnostuneet voisivat tulla kokeilemaan hevosta jo niiden tietojen perusteella. Tietämätön tyyppi aloittaa puhelun seuraavin sanoin: ”Matti Meikäläinen täällä hei. Sulla on myynnissä tuollainen 10-vuotias poni. Voisitko kertoa siitä vähän lisää?” Kun kysyt, mitä soittaja haluaisi vielä ilmoituksen tietojen lisäksi tietää, soittaja tuntuu ajattelevan asiaa vasta ensimmäistä kertaa. ”Hmmmh, ääh, ööh… Noh siis, mitähän mä nyt haluisin tietää… Siis kaikenlaista… Ööh, no siis onks se hyvä maastossa?” ”On, kuten on ilmoituksessa kuvailtu.” ”Aa nii joo, no öö… No ei mul kai sit muuta… Mitähän mun pitäis kysyä?”

7. Oispa rahaa -tyyppi (Buyus Persaukius)

Tyypit 7–9 ovat läheistä sukua toisilleen, sillä heistä yksikään ei ole ostamassa hevosta. Oispa rahaa -tyyppi haaveilee hevosesta, vaikka hänellä ei ole siihen mahdollisuutta. Tähän tyyppiin luetaan myös ne, joilla ei ole aikaa tai paikkaa, jossa hevosta voisi pitää. Oispa rahaa -tyyppi ei kestä seurata sivusta, kun joku muu ostaa hänen unelmahevosensa, joten hän toimii kuten kuka tahansa ostaja toimisi ja kyselee hevosesta kovasti. Lopuksi hän kertoo, että hevonen kuulostaa kyllä ihanalta, mutta hänen pitää odottaa seuraavaa palkkaansa, ja itse asiassa hänellä ei ole edes tallipaikkaa kuin vasta syksyllä. Tämän tyypin ominaispiirteisiin kuuluu, että todellisuudessa hänellä ei ole rahaa edes kuukauden päästä eikä sitä seuraavana, mutta se ei estä häntä viemästä myyjien aikaa. Hieman jalostetumpi muoto tästä tyypistä kyselee, voisiko hevosen maksaa esimerkiksi kymmenessä osassa eli noin vuodessa.

8. Saako ylläpitoon? -tyyppi (Non-Buyus Anythingus)

Ylläpitäjätyyppi ajattelee, että hevonen eroaa kaupan kohteena kaikesta muusta. Mikään ei estä häntä kysymästä jokaisesta myytävästä konista, luopuisiko myyjä sittenkin myyntiaikeistaan ja antaisi ilmaiseksi ylläpitäjän käyttöön. Onhan ihan tavallista soittaa esimerkiksi auton myyjälle ja kysyä, että emmää kyl ostaa halua kun se maksaa niin paljon, mutta voinks hakee auton jo tänään ja ottaa sen omaan pihaani? Maksan kyllä bensat, joita käytän!

9. Renkaanpotkija-tyyppi (Kickius Hoovius)

Tyypit 7 ja 8 eivät ole ostamassa hevosta, mutta he kuitenkin haluaisivat sellaisen. Renkaanpotkijatyyppi sen sijaan ei edes halua juuri nyt hevosta. Hän ottaa yhteyttä joidenkin hevosten omistajiin ja kyselee hevosista, mutta omassa päässään hän miettii, että elämäntilanne ei ole kyllä lainkaan sopiva, hevonen vie paljon aikaa ja rahaa ja talokin pitäisi remontoida. Hän ei tule katsomaan hevosta tai ainakaan osta sitä, vaikka se olisi kaikin puolin sopiva. Tämän tyypin tunnistaminen on etukäteen vaikeaa, eivätkä he itsekään tunnista itseään, sillä kukapa myöntäisi olevansa itse renkaanpotkija.

10. Fiksu ostaja -tyyppi (Buyus Intelligus)

Fiksu ostaja lukee myynti-ilmoituksen ja ottaa yhteyttä vain, jos hevonen vaikuttaa sen perusteella sopivalta. Hän kyselee joitakin tarkentavia kysymyksiä saadakseen yhä paremman kuvan hevosesta. Hän osaa arvioida taitonsa ja tilanteensa oikein ja hän todella haluaa ostaa sopivan hevosen, jos sellaisen löytää. Koeratsastuksessa hevonen kenties osoittautuu juuri sopivaksi tai sitten ei, mutta mahdollisuudet onnistuneisiin kauppoihin olivat olemassa. Tämä tyyppi ei ole järin yleinen, mutta hyvä puoli on se, että jos kohdallesi sattuu yksikin Fiksu ostaja -tyyppi, enempää ei välttämättä tarvitakaan.

Kiitos, Nala

© Eveliina Korhonen

© Eveliina Korhonen

Vuoden mittainen projektini tuli tänään päätökseensä, kun Nalaan ihastunut ostaja tuli pihaan trailerin kanssa ja poistui hevonen kyydissään. :)

Nala on ihanaluonteinen ja hieno tamma, joka voi nyt ilahduttaa uutta omistajaansa. Olen oppinut sen kanssa hirveän paljon lyhyessä ajassa, ja nyt minulla on taas paljon uusia työkaluja käytettävissä muidenkin hevosten kanssa. Se oli tämän koko projektin idea.

Olen itse muuttamassa ainakin vuodeksi pääkaupunkiseudulle tai lähistölle enkä todennäköisesti ota sinä aikana uutta hevosta, sillä työt ja avoimen yliopiston opinnot samaan aikaan vievät paljon aikaa. Lähitulevaisuudessa otan kuitenkin varmasti uuden hevosen – ehkäpä ensi kesänä jo? Blogissa ei siis tule olemaan siihen asti treenikuulumisia samalla tavalla kuin tähän asti, mutta blogin pitäminen ei kuitenkaan lopu. Se vain hieman hiljenee päästäkseen myöhemmin jälleen kukoistamaan.

Laukan kehittymisestä

Projekteissa on se hauska puoli, että on mukava katsoa silloin tällöin taaksepäin ja todeta, että niistä ajoista on tultu jo kauas. Mainitsin jossain viime aikojen postauksessa, että voisin vähän pohdiskella, miten Nalan laukka on vajaan vuoden aikana kehittynyt ja millaisilla harjoituksilla. Alimmaiset kuvat (ne, joissa minulla on vaaleanpunainen paita) on ottanut Eve Korhonen.

Koeratsastuksessa en edes kokeillut laukkaa. Myyjän tallilta joku esitti laukan, ja se riitti minulle – näin, että hevonen ei esimerkiksi riehu tai pukittele laukassa, mutta en välittänyt kurvailla tasapainottomassa laukassa ympäri maneesia, kun muissakin askellajeissa oli tekemistä. Kotona kuitenkin aloitin laukkaharjoitukset toisella tai kolmannella ratsastuskerralla.

Muutamana ensimmäisenä viikkona en juuri edes istunut satulaan. Kokeilin välillä joitakin askelia, mutta laukka oli niin isoa ja tasapainotonta, että se tuntui katapultilta. Olisin varmasti itse jännittynyt kropastani laukassa, mikä ei olisi ollut tarkoituksenmukaista, joten aluksi laukkaharjoitukset olivat sitä, että annoin Nalan laukata reipasta ja iloista laukkaa molempiin suuntiin ylisuurilla ympyröillä.

Kun lopulta aloin istua enimmäkseen satulassa, yksi käytetyimmistä tehtävistäni oli ympyrän pienentäminen ja suurentaminen laukassa. Tätä tehtävää näin teetettävän mm. Emile Faurien klinikalla nuorille hevosille muistaakseni viime kesänä. Tarkoituksena ei ole kuolettaa laukkaa vaan ylläpitää sama aktiivinen laukka, vaikka ympyrä hieman pienenee. Näin hevonen oppii kokoamisen alkeita, kun se joutuu tasapainottamaan itseään ja ottamaan jalat syvälle alleen.

Siirtymät olivat pitkään hankalia. Nala kuumeni ja alkoi häslätä lyhyenkin laukan jälkeen ja ei olisi ravissa malttanut lainkaan keskittyä ravaamiseen. Siirtymät kehittävät hevosta, mutta huonosta ravista, jossa hevonen vain heittää päätään, poikittaa ja kiihdyttää, ei voi saada hyvää nostoa. Siksi yhteen ratsastuskertaan ei pitkään aikaan mahtunut yleensä kuin korkeintaan muutama nosto, kun jokaisen laukan jälkeen meni niin kauan saada hevonen taas avuille. Sanoisin siis, että paljon nostoja, jos se on mahdollista, mutta mieluummin kaksi hyvää nostoa avuilla kuin kymmenen ei-avuilla. Jos hevonen ryysää ja sen päästää silloin laukkaamaan, se tuskin oppii tulevaisuudessakaan rauhoittumaan laukkaharjoituksissa.

Otin jo syksyllä harjoituksiin mukaan suorilla urilla laukkaamista, mutta suurimmaksi osaksi laukkasin jonkinlaisilla kaarilla. On tullut jo todettua, että koska laukka on epäsymmetrinen askellaji, hevosen on helpompi laukata kaarella myötälaukkaa kuin ihan suoraan. Tein välillä jopa vastalaukan alkeisharjoituksia niin, että laukkasin pitkällä sivulla loivan kiemuran. Tarkoituksena ei ollut tässä vaiheessa niinkään harjoitella vastalaukkaa vaan saada Nala keskittymään jalkoihinsa ja vähän tasapainottamaan itseään. Suorilla urilla Nala helposti lähti kiihdyttämään, pudotti selkänsä, jätti takajalat taakseen ja laukka hajosi joko melkein nelitahtiseksi tai ihan raville asti. Siitä varmaankin tuntui vielä vaikealta laukata suoraan kovin hallitusti ja tasapainoisesti.

Joskus tuntuu, että sen paremmin hevonen kuin ratsastajakaan ei edisty, ja joskus kehitystä tuntuu tapahtuvan harppauksittain. Tällaisen harppauksen Nala otti laukkaamisessa alkukesällä. Eräänä päivänä se pyöristi itsensä laukassa, kokosi ja pysyi kevyellä tuntumalla ja tasapainossa. Päätin jatkaa pari kierrosta suoraa uraa kenttää ympäri, kun siihen kerrankin oli mahdollisuus, ja sehän onnistui! Sen viikon ajan keskityin treenaamaan laukkaa, en toki joka päivä pitkää aikaa. Välillä laukka hajosi suoralla, mutta enimmäkseen se pysyi laadukkaana. Nala myös hakeutui rennoksi ja pyöreäksi koko kropastaan heti ensimmäisen noston eikä vasta puolen tunnin tahkoamisen jälkeen. Jotain oli liikahtanut sen päässä, ja jotain oli tehty oikein kaikkina niinä kuukausina, kun hiki päässä treenasimme.

Olen koko ajan noudattanut vanhaa viisautta: muiden askellajien ratsastaminen kehittää myös sitä heikkoa askellajia. Olen tehnyt paljon käynti- ja raviharjoituksia ja laukannut vasta rennolla ja avuilla olevalla hevosella. Jos hevonen ei toimi hitaammassa askellajissa, niin tuskin toimii nopeammassakaan. Poikkeus tästä ovat ehkä ns. dieselhevosel, jotka heräävät kunnolla vasta laukassa. Nala ei vain koskaan ole kuulunut niihin.

Syksyn laukkaharjoituksia. Nala jännitti koko ylälinjansa laukassa.

Pitkään laukka näytti lähinnä sellaiselta, mitä esteradalla voisi nähdä.

Syksyn laukkaharjoituksia. Nalalla ei vielä ollut voimaa eikä ymmärrystäkään pyöristää ylälinjaansa laukassa, joten takajalat jäivät taakse ja kaula jännittyneeksi.

Kun olin kevyessä istunnassa ja annoin hevosen laukata reippaasti, sen oli helpompi ottaa takajalka kunnolla alleen kuin jos olisin puristautunut väkisin satulaan hankalassa laukassa.

Tässä Nala on syksyyn verrattuna jo paljon parempi kaikin puolin. Sillä on enemmän voimaa, jolloin se pystyy kantamaan itsensä pyöreämpänä ja tukeutumaan pehmeästi kuolaimeen. Se ei myöskään kaadu sisäänpäin voiman puutteen vuoksi.

Ennen laukkatehtäviä halusin aina, että Nala on avuilla ravissa.

Tässä sisätakajalka polkee hyvin rungon alle, ja Nala jaksaa silti kantaa itsensä ja pysyä pehmeänä edestä.

Sama kuin edellisessä. Meni kesään asti, ennen kuin Nala alkoi laukata näin pidempiä pätkiä.

Laukkojen välissä on hyvä tehdä myös jotain muuta, ettei hevonen totu siihen, että laukka on jokin muusta treenistä erillinen osionsa.

Miten minusta tuli ratsastaja?

Kaikista harrastuksista ei ole tapana ottaa itselleen kuvaavia määritteitä. Harrastan lenkkeilyä kävellen tai juosten joka päivä, mutta en sano itseäni lenkkeilijäksi, paitsi sen tunnin ajan, kun olen lenkkipolulla. Kotiin tullessani muutun lenkkeilijästä jonkin muun aktiviteetin edustajaksi. En ole myöskään ajaja, vaikka ajan autoa joka päivä, enkä elokuvakatselija, vaikka katson elokuvia useammin kuin joku itseään ryhmäliikunnan harrastajaksi kutsuva tosiasiallisesti käy ryhmäliikunnassa. Mutta ratsastaja minä olen. Olen ollut ratsastaja jopa niinä yksittäisinä vuosina, kun käytössäni ei ole ollut yhtään hevosta ja en ole päässyt ratsaille pitkään aikaan.

Jonkinlainen viehätys hevosiin minulla oli jo ihan pienestä asti, kuten suurella osalla muistakin lapsista. Kinusin aina talutusratsastuksiin, jos sellaista oli jossakin tapahtumassa. Muistan noin 7-vuotiaana saaneeni joululahjaksi kirjekuoren, jonka sisällä oli 10 kerran ratsastuskortti läheiselle Savisaaren ratsastuskoululle Kuopiossa. Saatoin olla käynyt joillakin irtotunneilla ennen sitä, mutta viimeistään tuo kortti oli konkreettinen alku ratsastusuralleni.

Ratsastin Savisaaressa kerran viikossa reilut kolme vuotta, ja 10-vuotiaana koitti ensimmäisen kesäleirin aika. Se oli ratsutalli Heppahovin esteleiri, joskin vaihdoin samalla viikolla olevalle yleisleirille, koska tehtävät osoittautuivat vielä vähän liian vaativiksi. :D Leiriponini oli shettistamma Ipalina, ja muistan vieläkin, miten mukava sillä oli ratsastaa ja miten rentouttavaa sitä oli talutella lähitienoilla. Heppahovi vei mennessään, ja vaihdoin tallia pysyvästi. Pian sain ensimmäisen hoitohevoseni, welsh-ruuna Villen, ja tallikäyntini tihenivät pariin kertaan viikossa, vaikka vielä ratsastin vain kerran viikossa.

Taisin olla noin 14-vuotias, kun aloitin tallin valmennusryhmässä. Se oli ryhmä, joka treenasi kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi otin usein yhden tai kaksi itsenäistä ratsastusta viikossa. Ratsastin säällä kuin säällä enkä luopunut vapaatunneistani, vaikka kenttä oli kuinka jäässä tahansa ja vaikka taivaalta satoi räntää – sitten harjoittelin vaikka pelkkiä käyntitehtäviä. Viimeistään tuolloin syttyi sellainen kipinä, että en halunnut unohtaa tätä harrastusta tai jäädä ratsastelemaan kerran viikossa.

Ensimmäinen oma hevoseni Valtteri oli Heppahovissa jonkin aikaa majaillut hevonen, joka sittemmin myytiin ja joka kuitenkin myöhemmin saapui takaisin, sillä se oli muka vaikea. Valtteri ostettiin minulle vuonna 2006, ja jäin sen kanssa ensin Heppahoviin ja myöhemmin Ohenharjun talleille. Valtteri oli kyllä vauhdikas ja monissa asioissa varsin raaka, mutta se oli herkkä, kiltti ja hyvä harjoitteluhevonen. Valtteri myytiin vuoden 2010 alussa, kun lukioni oli päättynyt ja olin lähdössä pikkuhiljaa opiskelemaan.

Turun yliopiston opiskeluvuosinani 2010–2015 ratsastus oli vaihtelevaa. Noin puolet tuosta ajasta minulla oli yksi tai useampia ratsastettavia parilla eri tallilla Turussa ihan niin usein kuin ehdin käydä, yleensä 4–6 päivää viikossa. Oli myös pari sellaista vuotta, jolloin ratsastettavia ei ollut. Noina parina vuonna koin konkreettisesti pitkästä aikaa, miltä tuntuu olla ilman hevosia. Voisinko tottua tähän? Tulisiko minustakin yksi niistä, jotka ratsastavat nuorena ja lopettavat harrastuksena myöhemmin?

Ei tullut. Palo tallille oli kova, ja jos en päässyt ratsastamaan (tai vaikka pääsinkin), luin hevoskirjallisuutta, osallistuin keskusteluihin tiedätte-kyllä-millä palstalla, kävin katsomassa klinikoita, HIHS:ssä, messuilla ja niin edelleen. Vuoden 2015 alussa valmistuin, ja samana kesänä päätin, että nyt on aika ottaa uudenlainen harppaus ratsastajana. Heinäkuussa talliin käveli projektien projekti, ensivaikutelman perusteella hirveksi kutsumani Nala. Loput tiedättekin.

Vaikka hyvässä opetuksessa oppii parhaiten, olen vasta viime vuosina yksin liikutushevosteni kanssa treenatessani oppinut oikeasti ratsastamaan. Ratsastuskoulun hevoset olivat niin hyvin koulutettuja, kilttejä, ihania hevosia, että ei niiden kanssa ollut sellaisia ongelmia kuin karmea vinous, alta juokseminen, pienimmänkin tuntuman vastustelu ja muu koheltaminen. Olin tottunut siihen, että hevonen kyllä osaa ja tekee helposti ja mielellään, jos vain pyydän sinnepäin. Nämä raa'at hevoset vasta tekivät minusta ratsastajan, kaikista eniten Nala, josta varmasti tulee sen vuoksi yksi elämäni hevosista, vaikka se on vain lyhytaikainen projektihevonen.

Ratsastajaksi opettelemassa.

Nala projektin alussa syksyllä 2015.

© Eveliina Korhonen

© Eveliina Korhonen