Kaksi eritasoista hevosta pitää ratsastajan skarppina

Meillä kävi viime viikonloppuna ystäväpariskunta kylässä, ja sen myötä sain ratsastuskuvia sekä Mintusta että Marcellasta. Minttu pääsi lisäksi toimittamaan ensimmäistä kertaa alkeisratsun virkaa: kaverini ohjasi sitä itse käynnissä ja kokeili muutaman kerran ravia talutettuna. Käynnissä Minttu ei ollut moksiskaan, ravissa taas hiukan ihmetteli, mutta ei kadonnut taivaanrantaan, kun "äiti" juoksi vieressä. :D 

Alkukevät on ollut molempien hevosten kanssa aktiivista treeniä. Minttua olen ratsastanut yleensä viidesti viikossa ja Marcellaa kolmesti, välillä neljästi. 

Olen huomannut, että on todella hyödyllistä, että nyt minulla on kaksi ratsastusikäistä hevosta, jotka kuitenkin ovat eri koulutusvaiheissa. Minttu alkaa olla VaB-tasoinen. Marcella taas harjoittelee taipumista, laukannostoja ilman ravikiihdytystä ja tasaisella kuolaintuella pyöreässä muodossa kulkemista. Lisäksi ne ovat eriluonteisia: Minttu on hitaanpuoleinen ja tykkää leppoisasta hölkästä, Marcella eteenpäinpyrkivä ja nopea. Joudun olemaan tarkkana, mitä pyydän ja millä tavalla, kun hevoseni ovat näin erilaisia. Ja se on hyvä asia! Pysyn ratsastajana paljon paremmin hereillä ja kehitän taitojani paremmin, kun en voi tuudittautua tekemään asioita aina samalla tavalla. Tässä asiassa vaihtelevilla hevosilla ratsastavat ovat paremmassa asemassa kuin ne, joilla on oma hevonen, ellei niitä omia satu olemaan tosi monta.

Minttu esimerkiksi oli 3-vuotiaana liiankin helppo opettaa kulkemaan kuolaintuella. Sen kun vain otti ohjat käteen ja pyysi pohkeella eteenpäin, loppu hoitui itsestään. Huono puoli oli, että vaikka Minttu ei pyrkinyt välttämään tuntumaa eikä laittanut turpaa mihinkään ryntäisiin saakka, se olisi halunnut kulkea luotiviivan takana ja varsinkin ihan nuorena sitä joutui usein sieltä korjaamaan pois. Marcella taas ehkä rotunsakin puolesta on taipuvainen kantamaan päätään korkealla, ja sille pään laskeminen eteen-alas kohti kuolaintuntumaa on selvästi hitaampi prosessi opettaa. Sille otin kolmeksi tai oikeastaan 2,5 ratsastuskerraksi avuksi sivarit eli sivuapuohjat, kun olin ensin kädellä kuolainta maasta liikutellen opettanut myötäämisen. Jotkut eivät tykkää käyttää sivareita muuten kuin juoksutuksessa eivätkä välttämättä silloinkaan, mutta itse kasvoin ratsastuskoulussa, jossa niitä käytettiin kokemattomilla ratsastajilla ja kokemattomilla hevosilla paljon. Mieleeni on jäänyt niiltä ajoilta, että hevoset olivat sivareilla hyvin tyytyväisiä: ne ottivat niistä itselleen tasaisen tuen ja liikkuivat mielellään ja rentoina eivätkä välittäneet, että ratsastajan pitelemä ohjat ohjat saattoivat läpsyä milloin mitenkin. Mitään suuria taivutustehtäviä niiden kanssa ei ehkä kannata tehdä, koska ne eivät jousta sivuille hevosen pään liikkeen mukaan, mutta muuhun alkuopetukseen ne kyllä sopivat hyvin. Juoksutin Marcellaa ensin kerran sivareilla niin, että se sai ideasta kiinni, ja sen jälkeen ratsastin kahdesti niin, että ne olivat päällä. Marcella hoksasi alaspäin venyttämisen niiden avulla hyvin, ja kolmannella ratsastuskerralla (sillä, josta tämän postauksen kuvatkin on otettu) pidin niitä vain hetken alussa ja otin sitten pois. Marcella ei ole tuntumalla vielä tasainen, mutta usein se jo hakeutuu pyöreään muotoon kuolaintuelle ja välillä malttaa venyttää jo eteen-alas.

Muitakin eroja Mintussa ja Marcellassa on. Marcellan luontainen tahti on nopeampi, mistä voi olla myöhemmin etua monien liikkeiden suorittamisessa. Lisäksi esimerkiksi laukannoston ja ylipäätään laukkaamisen opettaminen on ollut sille paljon helpompaa kuin Mintulle, koska sitä ei varsinaisesti tarvitse kannustaa eteenpäin. Minttu taas on rakenteeltaan perinteisempi kouluhevonen, joten aika näyttää, miten Marcella oppii kouluhevosen liikkumiselta vaadittavia asioita, kuten kokoamista.

Kiitos vielä kaikille, jotka annoitte blogilleni ääniä Somegaalassa! Tänä vuonna blogini ei tullut valituksi ehdokkaiden joukkoon, kuten viime vuonna, mutta mukana on monta mielenkiintoista sosiaalisen median tiliä, joihin kannattaa tutustua.