Mintun teinivuodet (aina ei ole ollut kovin kivaa)

Sain idean tähän postaukseen kommenttikenttään tulleesta kysymyksestä, jossa kysyttiin, onko nyt 7-vuotiaaksi kääntyneellä Mintulla ollut "teinioikkuja" tähänastisen matkamme varrella. Kyllä vain on!

Matkalla kohti aikuisuutta suurelle osalle hevosista tulee haastavampi ajanjakso, jota voi kutsua monella nimellä. Joku sanoo sitä testaamiseksi, joku teinivuosiksi tai uhmaiäksi. Osa on sitä mieltä, että aivan kaikki on ihmisen itse aiheuttamaa eikä hevonen tee mitään vain siksi, että se kokeilee rajojaan. Maailmaan mahtuu mielipiteitä, eikä aina voi sanoa varmaksi, olisiko jonkin hevosen kohdalla tapahtunut jotain, jos olisikin toimittu toisin. 

Itse kuitenkin uskon, että hevosilla, kuten muillakin eläimillä (ihmiset mukaan lukien) on taipumus tietyssä iässä koetella rajoja. Näin ei käy aina kaikkien hevosten kohdalla, sillä jo luontainen temperamentti vaikuttaa tähän; työlinjaisella kylmäverisellä "kokeiluikä" voi näyttäytyä todella paljon laimeampana kuin kuumista suorituslinjoista polveutuvalla puoliverisellä. Mutta sille on syynsä, miksi varsinkin urheiluhevoset tykätään opettaa varusteisiin ja ratsastajan kantamiseen 3- tai 4-vuotiaina, vaikka ne jätettäisiin sen jälkeen vielä kasvamaan tai laitettaisiin vuosikausiksi siitokseen: 5- ja 6-vuotiaalla hevosella alkaa keskimäärin olla paljon enemmän mielipiteitä kuin paria vuotta nuoremmalla, ja se voi ilmaista ne todella rajusti, jos se ei ole nuorempana tottunut työntekoon. On tärkeää, ettei nuorta hevosta prässätä liikaa tai ratsasteta liian usein tai liian kauan kerrallaan, mutta toinenkaan ääripää ei ole hyvä. Näitä ääripäitä näkee silloin tällöin myyntipalstoilla: "Myydään 8-vuotias tamma. Annettu kasvaa ja tehty rauhassa, kuolaimet ollut suussa ja tänä kesänä opetettu juoksutukseen. Tee mieleisesi." 

Joka tapauksessa olemme Mintun kanssa nyt siinä vaiheessa, että olen ratsastanut sitä noin 3,5 vuotta eli sen 3-vuotiskesästä lähtien kuitenkin pitäen usein useiden viikkojen tai parin kuukaudenkin lomia. Nykyään meillä menee jo leppoisasti, mutta näin ei ole aina ollut. Nyt siis päästään postauksen varsinaiseen aiheeseen: millaiset teinivuodet Mintulla on ollut ja milloin?

3-vuotiaana Minttua pystyi kuvailemaan laiskaksi ja sellaiseksi, että sillä olisi voinut hanattaa maastossa laukkaa pelkäämättä, tekeekö se jotain kevätjuhlaliikkeitä. Sen kanssa oli tasaista ja turvallista. Ongelmana oli lähinnä, että varsinkaan maneesissa se ei olisi halunnut laukata ollenkaan, koska seinät henkisesti jarruttivat sitä. Ensimmäinen puoli vuotta ratsukoulutusta meni siis rauhallisissa merkeissä.

Tässä ollaan jo nykyisessä kodissa 6-vuotiskesänä. Joskus saattaa tulla säikähdys, mutta
ne eivät aiheuta enää samanlaisia reaktioita kuin aivan nuorena...

... vaan matka jatkuu, tarvittaessa vaikka naama vähän vinossa. :)

3- ja 4-vuotiskausien välisenä talvena se kuitenkin alkoi välillä kokeilla. Kerran se peruutti ojaan, koska metsäpolulta ilmestynyt poni (joka siis käveli täydessä päivänvalossa rauhallisesti) oli maailmanloppu. Se alkoi myös välillä hieman keventää painoa etupäästään, jos vaikkapa maneesin päädyssä oli jotain jännää eikä se olisi halunnut mennä sinne. Nykyään osaisin katkaista tällaisen tavan muodostumisen pyöräyttämällä hevosen sisäohjan avulla pyörimään ns. itsensä ympäri ja käskemällä sitä siinä liikuttamaan jalkojaan, mutta tuolloin koetin vain käskeä sitä kävelemään suoraan eteenpäin - mikä on sinänsä aivan oikein, mutta hevosella, joka ajattelee helpommin taakse-ylös kuin eteen, se voi johtaa pystyyn nousemiseen. Ja siihen pääsemmekin seuraavaksi.

4-vuotiaana Mintulle iski selkeästi kokeiluikä ja se alkoi keskittyä ympäristöönsä paljon enemmän kuin ennen, vaikka ympäristössä ei tapahtunut mitään ihmeellistä, pyysin siltä samoja asioita kuin ennenkin ja se ylipäätään liikkui ja teki säännöllisesti sopivan verran työtä. Kentällä se saattoi tuijottaa milloin mitäkin tarpeetonta, kuten ohi kävelevää ihmistä tai hevosta, jännittyä ja tehdä sitten äkkikäännöksen nousemalla takajaloilleen ja käännähtämällä siinä paluusuuntaan. Pahimpana aikana yhdisti tähän spin-liikkeen - tiedättehän western-hevosten vauhdikkaat spinit, jossa ne kääntyvät useita kierroksia takajalkojensa ympäri paikoillaan? Siinä ei auttanut kuin kerätä äkkiä itsensä kasaan, pysyä liikkeen mukana ja käskeä vastakkaisesta ohjasta vetämällä sitä pyörimään toiseen suuntaan, jotta tilanteen sai hallintaan ja hevosen takaisin töihin. 

Ongelmaa pahensi se, että eräissä kisoissa muistaakseni 4-vuotiskauden lopussa olimme ahtaassa verryttelyssä, jossa yksi ratsastaja laukkasi ihan koko ajan, lujaa ja aivan kyljen vierestä useita kertoja, jolloin Minttu pariin kertaan säikähti sitä. Se sai siitä pelon kohti laukkaavia hevosia kohtaan ja alkoi jopa pelätä peiliä kohti laukkaamista, jota se ei ollut ennen pelännyt lainkaan. Koska se jo muutenkin oli tuohon aikaan liian tarkkaavainen ympäristöstään, tämä muiden hevosten laukkaamisen pelkääminen johti siihen, että jos 70-metrisen maneesin toisessa päädyssä joku hevonen nosti rauhallisen laukan, Minttu käännähti äkkinäisesti ympäri vaikka laukassa ja saattoi sen jälkeen vielä kiihdyksissään vetää spiniä niin monta kierrosta kuin ehti, ennen kuin sain tasapainoni kasattua ja otettua Mintun jälleen hallintaan. 

Nämä ovat kaikki kuitenkin taakse jäänyttä aikaa. Aivan 5-vuotiskauden alussa Mintulla oli vielä keskittymättömyyttä ja se sai kerran kaverini putoamaan selästä, kun energiaa oli liikaa ja se purkautui väärällä tavalla pelleilyyn eikä työntekoon. Kaikki ongelmat kumminkin ratkesivat totuttamalla ja asettamalla selkeät, hyvin päättäväisetkin rajat. Muiden hevosten kohtaamiseen totutin sen uudelleen niin, että menin maneesiin rauhalliseen aikaan, kun siellä oli 1 - 2 ratsukkoa, ja pyysin heitä ilmoittamaan, kun aikovat laukata. Sitten menin heidän taakseen laukkaamaan, sillä tämän Minttu sieti hyvin. Pikkuhiljaa laukkasin heidän kanssaan yhdessä ympyrän vastakkaisella sivulla ja siitä asteittain niin, että laukattiin jo enemmän kohti. Peilejä kohti ensin kävelin, sitten ravasin ja laukkasin ympyräuralla niin, että kuvajainen näkyi peilistä muttei tullut ihan suoraan kohti. Pikkuhiljaa sitten alettiin laukata suoraan kohti, ja pian kaikki ongelmat poistuivat. Tämä oli selkeä pelko-ongelma, josta piti opetella pois siedättämällä. Nykyään Minttu toimii jälleen hyvin kisaverryttelyissä.

Kääntyily ja keuliminen loppuivat selkeällä strategialla: kun käännös tuli tai etupää muuten vain keveni, pidin toisella kädellä kiinni kauhukahvasta, laitoin toisen käden polveeni ja käskin Minttua pyörimään itsensä ympäri molempiin suuntiin parin minuutin ajan niin, että se ei varmasti ollut hauskaa. Opin tämän tekniikan erään western-kouluttajan videosta. Tässä asennossa hevosen on hyvin vaikea päästä nousemaan ylös ja ratsastaja saa sen jalat kuitenkin käskettyä liikkeelle. Kun vain hoksasin tehdä aina samalla tavalla, Minttu oppi pian, että äkkikäännökset eivät saa töitä loppumaan vaan aiheuttavat sille enemmän työtä. Ja näin tapa loppui. Tuon jälkeen Minttu ei ole enää pyrkinyt nousemaan pystyyn, vaikka joskus satunnaisesti säikähtäessään käännähtäisikin tai vaikka se jännittäisi jotain. Se vain jää paikoilleen tai jatkaa eteenpäin, mutta etupää ei enää nouse, eli tapa loppui täysin kaksi vuotta sitten.

Vaikka vuosiin on mahtunut hurjiakin tilanteita, olen pudonnut Mintulta vain kerran. Se oli se ainoa kerta, kun Minttu on pukitellut: 3-vuotiaana vaadin sitä nostamaan laukan, koska se osasi sen jo, mutta Minttu oli pohkeen takana eikä viitsinyt. Lopulta se ärsyyntyi "prässäämiseen" ja veti sellaisen pukkisarjan, että putosin. Syljeskelin enimmät hiekat suustani, nousin takaisin selkään ja vaadin laukan uudelleen, jolloin olimmekin ihan yhteisymmärryksessä ja pääsin kiittämään Minttua. Pukitteleminen ei ole sen jälkeen kuulunut sen keinovalikoimaan lainkaan, vaikka tarhassa se ilakoi useinkin pukittelemalla. 

Kun yhteiset säännöt on tehty selväksi, hevoseen voi luottaa ja päästään tekemään yhdessä vaikka mitä hauskaa. Tässä
viime jouluna...

... ja tässä 5-vuotiskesänä.

Eri ratsastajilla on erilaisia tapoja suhtautua hevosen tekemisiin. Toiset ajattelevat, että koska ihmisillä ei lähtökohtaisesti ole syntyoikeutta käyttää hevosia hyödykseen, niitä ei saa myöskään komentaa edes vaarallisesta käytöksestä. Itse ajattelen, että pääsääntöisesti hevosta pitää motivoida ja asiat pitää tehdä sille mukaviksi, mutta turvallisesta käyttäytymisestä en jousta ja vaadin sitä tarvittaessa erittäin päättäväisesti. Hevosen täytyy aina reagoida eteen, kun ratsastaja sitä pyytää, jotta se ei oppisi reagoimaan taakse-ylös, sillä tällainen tapa on vaarallinen sekä sille itselleen että ratsastajalle. Hevosen täytyy myös olla hallinnassa ja loikkimatta, vaikka sillä olisi virtaa ja hauskaa - en siis kuulu niihin ihmisiin, jotka nauravat, kun hevonen tekee kirpeällä pakkaskelillä pukkisarjan silkkaa iloisuuttaan. Jos turvallisuus vaatii, että hevosta ratsastetaan hetkellisesti voimakkaammilla avuilla, tehostetaan pohjeapua raippa- tai kannushuomautuksella tai vaikkapa pidetään hevosen muoto hetkellisesti tarvittavan lyhyessä paketissa, jotta hevonen pysyy kuulolla, niin sitten näin tehdään. Jos käytämme hevosia ratsastukseen, ajoon tai mihin tahansa sellaiseen, että ne työskentelevät ihmisten kanssa, turvallisten käytöstapojen opettaminen on mielestäni kaikkien hevosten käsittelijöiden vastuulla. Kun hevonen hyväksyy, että ratsastaja (tai taluttaja) päättää suunnan ja vauhdin ja ylimääräiset loikkimiset jätetään tarhaan, voidaan keskittyä taas mukavaan yhdessäoloon ja päästä kiittämään hevosta. Näin saadaan mukavia hevosia, jotka tuntevat rajat ja voivat siksi rentoutua tietäessään, mitä niiltä odotetaan.